Hattu kourassa eli miten kalastus on filosofiaa mutta miten olikaan nautinnon laita

Vesa Pirttimaa kalastamassa Lahden Vesijärvellä.

Mitä ihmettä on kalastuksen filosofia? Varmaankin sitä harjoitetaan veneessä järven ollessa tyyni ja auringon kohta laskiessa. Silloin vesistön pinnalla leijuu proosallista usvaa. Hitaasti soudellen voidaan ystävän kanssa puhella olemisen perustavista kysymyksistä. Ympärillä vallitsee huumaava hiljaisuus, ja kaislikossa odottavat lihaksikkaat hauet.

Lahden Vesijärvelle on kuitenkin ennustettu keskiviikoksi ensin heikkoa sadetta, sitten kovaa sadetta ja lopulta räntää sekä navakkaa tuulta.

Vesijärvi on hauska nimi.

Kasvatustieteen tohtori ja kalastusfilosofi Vesa Pirttimaa on vuokrannut veneen, jolla lähdemme katsomaan, miten suuret kysymykset aukeavat, kun siima viuhuu.

Verkosta nousee ideoita

Juutumme ensin rantakahvilaan, tietysti. Filosofi ei koskaan pääse kalaan, kun on niin paljon ajatuksia ajateltavana. Tämä on kuitenkin väärä mielikuva. Pirttimaan filosofiassa suuret kysymykset aukeavat toiminnan kautta. Ideat kirkastuvat, kun nostetaan verkkoa, pelätään ukonilmaa tai menetetään saalis. Silloin paljastuu myös totuus meistä kalastajista.

– Minulle tärkeä filosofi Hannah Arendt sanoo, että toimiessamme selviää, keitä olemme. Se mitä teemme, muodostaa tarinamme, ja tarinamme on identiteettimme. Kaikki toiminta ei kuitenkaan ole yhtä hyvää. Pirttimaa erottaa ”jäykän ja jäljittelevän” toiminnan ”luovasta ja uutta etsivästä”.

– Kalastuksessa ennakoimattomat olosuhteet pakottavat meidät luovaan toimintaan, joka on todellista filosofiaa. Vieheitä joudutaan vaihtamaan. Jos sataa kaatamalla, kalat eivät olekaan koskessa. Silloin pitää keksiä jotakin uutta.

Tämä on filosofiaa, koska luovuus on ihmisen olemuksen ydintä.

– Moderni ihminen on vieraantunut luomakunnasta, josta luovuus nousee. Mutta mitä enemmän luonnossa viettää aikaa, sitä ihmeellisemmin se avautuu, Pirttimaa vakuuttaa.

Ensimmäinen kala

Vesa Pirttimaa on kotoisin Vihannista, Oulun alapuolelta. Ensimmäinen kala tuli mato-ongella 4-vuotiaana. Harrastus jatkui aktiivisesti teini-ikään asti, jolloin hommaan tuli taukoa.

– Kalastus muuttui noloksi, kun piti olla cool.

Kaksikymppisenä kalastus palasi jäädäkseen.

– Silloin tuli Lappi mukaan. Vaeltaminen ja tunturipuroissa kalastaminen. Hiljaisuus ja rauha alkoivat kiehtoa. Kalassa oli satumainen tunnelma.

– Kiinnostuin kalastuksen kokonaisvaltaisesta kokemuksesta.

Usein kalastukseen liittyy myös sosiaalinen puoli.

– Ihmiset ovat aika avoimia luonnon keskellä. Erämaassa tuntee itsenä pieneksi. Se herkistää vähän. Ehkä siinä on jotakin runollista. Yhteisilläkin reissuilla on välillä kiva mennä omaan rauhaan. On siellä tullut konfliktejakin. Aina joku vuorollaan mököttää, Pirttimaa kertoo nauraen.

Tämä on kuhapaikka

Vene odottaa satamassa. Virtalukkoon sopivan avaimen saamiseksi pitää pyydystää sovelluksesta koodi. Seuraa kymmenen minuuttia kyykkimistä. Puhelimen näytölle sataa ärsyttävästi vettä. Ihmisen elämä on digitaalisessa maailmassa rankkaa.

Ajamme satama-alueella hissukseen. Pirttimaa pujottelee merkkejä. Selälle päästyämme katsomme, minkä verran paatista irtoaa vauhtia. Posket lepattavat, kun matkanjohtaja kertoo, että nopeus on ainakin 50 km/h. Periaatteessa tiedetään, ettei täälläpäin ole kareja.

– Pärjääkö Jukka, kuvaajalta kysytään.

Hän kyyhöttää takapenkillä eräänlaisessa suoja-asennossa. Kamera pitäisi pitää kuivana ja pitäisi pysyä veneessä.

Vaahtopäitä näkyy siellä täällä.

– Nämä ovat lujia veneitä.

– Sade lämmittää!

– Sen tietää jokainen kalamies, Pirttimaa huutaa.

Saaren vieressä pomppii poijuja. Sinne on laskettu ainakin kahdeksan verkkoa. Pirttimaa kertoo, että kyseessä on kuhapaikka.

Sitten hänen ilmeensä jäätyy ja vene pysähtyy.

Saatettiin ajaa verkon läpi.

– Aika huonosti merkattu, Pirttimaa valittaa.

– Säikähdyksellä selvittiin!

Filosofian syvänteessä

Nyt aletaan olla siellä, missä filosofiaa tehdään ja kalaa saadaan. Nimittäin syvänteessä. Sataa ja tuulee kunnolla. Näpit jäätyvät. Sadeviitta on karkaamassa. Näytän ballerinalta, jolla on hame kaulassa.

Pirttimaan lierihattu on aivan märkä. Korvanlehdissä virtaa vesinoroja: erämies alkaa paljastua.

– Jos on hyvät varusteet, sadekaan ei haittaa, Pirttimaa pohtii.

Tarkoituksemme on tosiaan puhua filosofiasta, Pirttimaan kirjasta Vapamielisyyden houkutus, Kalastuksen filosofiaa. Ongelmana on se, että kaikki aikamme ja energiamme menee pärjäämiseen ja väkisin kalastamiseen jäätävissä olosuhteissa.

Jos nautintoa on, se ei ole täällä.

Janoamme filosofiaa. Heittelemme päättäväisesti lusikkaa järveen. Veneen alapuolella on 12 metriä vettä mutta saaren lähistöllä vain muutama. Sinne päin tähtäämme. Kalastuksessahan on ideana saada saalista. Ainakin periaatteessa.

– Mitä enemmän olen kalastanut, sitä paremmin olen huomannut, että kalat saadaan ikään kuin lahjana, Pirttimaa toteaa romanttisesti.

– Usein joutuu nöyrtymään. Tiedoilla ja taidoilla on merkitystä, mutta moni kalastaja kuvittelee liikoja itsestään. Taitavakin voi jäädä ilman saalista. Minäkin kalastin kerran kirkkaassa matalassa lahdessa, joka oli täynnä kalaa, mutta ne eivät ottaneet mihinkään uistimeen. Eivät edes mato-onkeen.

Kelataan ajatuksia

Kalastus on eräänlainen rituaali. Se on ”kontemplatiivista” eli mietiskelyyn johdattavaa.

– Ajatus alkaa liikkua samaan rytmiin kelaamisen kanssa. Mutta ajatus tarvitsee tilaa ja aikaa.

Meillä ei oikein ole nyt kumpaakaan. Kaikki kastuu. Yritän pitää elektronisia laitteitani povitaskussa, joka on vaatetukseni ainoa kuiva kohta. Huoli tekniikan tuhoutumisesta painaa mieltä.

– Kalastuksessa on hienoa arvaamattomuus, Pirttimaa kuvailee.

– Pietarin kalansaalis on monta kertaa toteutunut. Ja monta kertaa se on jäänyt toteutumatta.

Kalareissulta ei palaa sama henkilö, joka sinne lähti, väittää filosofi.

– Kalan väsytys on draamaa. Se voi olla tragediaa tai komediaa, mutta se jää mieleen. Siitä muodostuu kertomus, jolla on voima muuttaa meidän tarinaamme, Pirttimaa sanoo ranskalaiseen filosofiin Paul Ricoeuriin viitaten.

Kosminen mitättömyys

Kalastuksessa myös pettymykset ovat tärkeitä. Ne paljastavat kipeitä asioita.

– Kun toinen saa 20 kalaa ja itse en saa yhtään, kateus nostaa päätään. Kalastus on elämä pienoiskoossa. Saaliin saaminen rinnastuu moneen teemaan, kuten esimerkiksi menestykseen.

– Kalareissulla kaikki karsitaan ja ihmisten raukkamaisuus tulee täydessä mitassaan esiin. Myös itsessäni olen tämän huomannut. Kaikilla meistä on käsittelemättömiä pettymyksiä.

Kateus voi kuitenkin olla myös portti hyvään keskusteluun.

– Keskustelun tasoa voi arvioida sillä, kuinka paljon siinä puhutaan omasta rikkinäisyydestä. Jos joku seurueessa korostaa pelkästään omaa mahtavuuttaan ja saavutuksiaan, se imee ilmapiiristä hapen, eikä mitään uutta synny.

Ne, jotka kalastavat paljon, alkavat Pirttimaan mukaan lopulta ymmärtää ”oman mitättömyytensä kosmisessa mittakaavassa”.

– Se on katarttinen puhdistuminen, jossa oman minän grandioottiset kuvitelmat sulavat niin kuin tuhka tippuu nuotiossa.

Kauneutta bonuksena

Verbaaliseen flow-tilaan päässyt Pirttimaa ei oikein pidä siitä, että kutsun häntä ainoaksi kalastuksen filosofiksi maailmassa. Hänen mielestään kaikki kalastajat ovat filosofeja.

– Kalastajat ovat eksistentialisteja, jotka on heitetty maailman myrskyihin. Sellaisia olivat Jeesuksen valitsemat apostolitkin. Nämä ammattilaiset tiesivät vesillä liikkumisesta kaiken, mutta joutuivat silti myrskyn armoille. He myös saivat saaliin toisella tavalla kuin luulivat. Totuus avautui heille toiminnan kautta.

Me taidamme kuitenkin jäädä ilman saalista. Kukaan ei ole tullut kertomaan meille, mihin suuntaan pitäisi heittää. Lusikka keimailee vedessä turhaan.

Mutta kyllä kalassa toisinaan myös viihdytään, Pirttimaa huomauttaa.

– Kauneuden kokeminen on se, mitä kalassa saadaan ylimääräisenä saaliina. Ainakin joskus.

Hopeinen lusikka

Vesijärvellä alkaa sade muuttua rännäksi, ja vaikka edessä siintävän kaislikon reunoilta saataisiin takuuvarmasti haukia, haluamme kohmeisina jo takaisin satamaan.

– Kalastamisen rentouttava vaikutus toteutuu myös huonolla säällä. Ehkä jopa paremmin kuin leppoisalla kelillä. Elatuksen murheet unohtuvat, kun keskitytään kalan saamiseen – tai siihen, ettei sitä saada.

– Vesi on elementtinä mielenkiintoinen. Aallot kiehtovat. Yritin lapsena selvittää, monesko aalto on suurin, mutta ei selvinnyt. Aalloissa on rytmi, joka ei noudata sääntöjä. Se kuvaa elämää muutenkin. Emme hallitse sitä.

Unelmoimme auton lämmöstä, kun huristamme kohti satamaa. Taas vene pysähtyy. Pirttimaan lierihattu on lentänyt järveen. Se kiipeilee aallokossa kuin ruskea meduusa.

Kohta se vettyy ja uppoaa, mutta sitä ennen: yksi tarkka heitto Blue Foxin hopeisella lusikalla.

Hattu kourassa kalamiestä hymyilyttää.

Teksti: Petri Vähäsarja - Kuvat: Jukka Granström