Yksinäisen naisen juna: Ihana ja ihmeellinen Vatikaani

Pietarinkirkon aukio Vatikaanissa salpaa hengityksen. Se on vielä suurempi ja vaikuttavampi luonnossa kuin kuvissa. Keskellä aukiota on huiman korkea obeliski. Antiikin Rooman sotasaalis ja kristinuskon mahtavin rakennus kertovat monituhatvuotista tarinaa. Maailman pienin itsenäinen valtio on voimallinen vaikuttaja, ja sen valtionpäämies on paavi. Vatikaani on vain 44 hehtaarin suuruinen, mutta todellinen aarreaitta. Sen museoissa on korvaamattomia esineitä aina muinaisesta Egyptistä asti.

Katolisen kirkon tärkein pyhättö, Pietarinkirkko, on jopa mahtaileva. Sen kupoli tuo mieleen kokemukseni Istanbulista Hagia Sofian kirkosta – nykyisin moskeijasta. Sen vaikuttavin rakennustaiteen helmi oli myös kupoli. Perimätiedon mukaan Pietarinkirkko on rakennettu Pietarin haudan päälle. Meille luterilaisille hieman vieras paavi ja hänen valtansa perustuu Jeesuksen sanoihin Pietarille: ”Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolla minä rakennan kirkkoni. Siellä eivät tuonelan portit voita. Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet. Minkä sinä sidot maan päällä, se on sidottu taivaissa ja minkä sinä vapautat maan päällä, vapautat myös taivaissa.”

Kirkkoon on käytävä turvatarkastuksen kautta. Laukut läpivalaistaan ja ihmiset käyvät metallinpaljastimen läpi aivan kuin lentokentällä. Turvallisuus on tärkeää, sillä Vatikaanissa on korvaamattomia taideaarteita ja museoesineitä, puhumattakaan sen hengellisestä merkityksestä sadoille miljoonille ihmisille. Koska kyseessä on kirkko eikä pelkkä turistinähtävyys, sinne on pukeuduttava kunnioittavasti. Vaatetuksen on peitettävä olkapäät ja polvet. Moni ei ole tullut ajatelleeksi asiaa, vaikka Vatikaanin nettisivulla on pukeutumiseen selvät ohjeet. Useat turistit ovat liikkeellä Rooman helteessä vain pikku topissa, kevyessä kesäisessä minimekossa tai miehet liian lyhyissä shortseissa. Ovelta saa onneksi harsokankaanpaloja peittämään pyydetyt ruumiinosat.

Kirkkosali kylpee keskipäivän auringon kultaisessa valossa. Seinustoilla on eri pyhimyksille tai suvuille omistettuja kappeleita, niiden ääressä ihmiset sytyttävät kynttilöitä telineille. Kuulen pääalttarin lähettyviltä kuorolaulua. On alkamassa messu, ja liityn muiden osallistujien joukkoon. Ennen sitä on ohitettava aita, jonka aukolla seisoo suntio tarkkailemassa, etteivät turistien räpsyvät kamerat pääse häiritsemään ketään. Hän kysyy minulta, olenko todella tulossa messuun, uskoo ja päästää minut penkille. Penkkirivejä on alttarin edustalla vain parikymmentä, ja ne hukkuvat valtaisaan kirkkosaliin.

Minulla on tapana tehdä ristinmerkki myös luterilaisessa kirkossani, joten se tuntuu tutulta. Ymmärrän myös messun kulkua, sillä olen aikoinaan laulanut kuoroteosta, joka oli sävelletty katolisen messun kaavaan, teksti latinaksi. Ymmärrän myös italiaa sen verran, että tiedän aina, mistä on kyse. Herran siunaus, synnintunnustus ja Isä meidän -rukous liittävät minut osaksi ekumeenista kristikuntaa.

Saarnaaja puhuu Johannes Kastajasta ja hänen elämästään. San Giovanni, Pyhä Johannes, on yksi monista katolisen kirkon tärkeistä pyhimyksistä, keskiössä tietenkin on aina Neitsyt Maria. Itselleni pyhimyskulttuuri on vieras. Se, että Jumalan ja ihmisen yhteyteen tarvittaisiin jonkinlainen välittäjä, tuntuu omituiselta. Olkoon pyhimys elänyt vaikka kuinka esimerkillisen ja rakkaudellisen elämän tai pelastanut ja suojellut muita, hän on silti ollut ihminen, eikä minun maailmassani rukoilla ihmistä.

Pietarinkirkon pyhimyskuvat saavat ottaa vastaan lukemattomia pyyntöjä. Giulia on pysähtynyt Neitsyt Marian kuvan eteen ja sytyttää kynttilän.

- Santa Maria on minulle tärkeä, sillä hän on nainen. Olen itse 46-vuotias ruuhkavuosissa elävä nainen ja tunnen, että hän ymmärtää minua parhaiten. On jotenkin turvallisempaa rukoilla Neitsyt Mariaa tai pyytää häntä välittämään tarpeeni. Nyt rukoilen äitini puolesta. Hän ei enää jaksa asua yksin, ja meidän kotimme on niin pieni, että äidin muuttaminen meille olisi todella haastavaa. Rukoilen, että hän saisi hyvän kotihoitajan, siihen meillä on varaa. Rukoilen myös itselleni jaksamista, huokaa Giulia.

Messuun kuuluu ehtoollinen. Asetun jonoon ja saan papilta öylätin. Hän on hyvin tarkka, käskee laittamaan sen heti suuhun, kun en ole hänen mielestään riittävän nopea. Viiniä ei jaeta, sen suullisen papit antavat toisilleen suuresta maljasta. Olen hieman hämmentynyt, ehkä pandemia pakottaa tähän. En muista kaikkia katolisia tapoja. Erillisiä pieniä ehtoollismaljoja ei näy,

Messu päättyy, kuten kotikirkossanikin, Herran siunaukseen. Polvistumme lähtiessä penkin päässä ja teemme ristinmerkin. Turistit alkavat taas valua lähemmäs pääalttaria. Ulkona on kuuma kirkkosalin viileyden jälkeen. Käyn vielä Vatikaanin kirjakaupassa, jossa myydään myös rukousnauhoja. Ostan kolme, läheiselle ystävälleni ja molemmille tyttärilleni. He saavat itse päättää, kuinka käyttävät niitä.

Katson vielä parveketta, jolta paavi puhuu kansanjoukoille pääsiäisenä ja toivottaa maailmalle hyvää uutta vuotta. Miten yksi ihminen voi kantaa noin suurta vastuuta? Hänet valitaan vaalilla, joka tapahtuu Sikstiiniläiskappelissa muun muassa Michelangelon taiteen keskellä. Valitsijoina on 115 kardinaalia, ja voittajan on saatava kaksi kolmasosaa äänistä. Vaalin tuloksesta ilmoitetaan savulla. Jos katolla olevasta piipusta kohoaa musta savu, äänestys ei ole tuottanut tulosta. Valkoinen savu kertoo uudesta paavista. Nykyinen paavi Franciscus on argentiinalainen ja ensimmäinen paavi latinalaisesta Amerikasta.

Messu on jättänyt minuun rauhallisen mielen, joka ei järky edes suuren amerikkalaislauman ”wonderful” ja ”amazing” huutojen keskellä. Kyllä, tämä vierailu oli ihanaa ja ihmeellistä.

Lue myös

Yksinäisen naisen juna: Istanbul on länsimaisempi kun luulinkaan

Yksinäisen naisen juna: Säveltäjien kaupungeissa

Yksinäisen naisen juna: Tuttuja Kööpenhaminassa ja avuntarvetta Berliinissä

Yksinäisen naisen juna lähtee