Yksinäisen naisen juna: Tuttuja Kööpenhaminassa ja avuntarvetta Berliinissä

Kolme vuotta sitten istuin lentokoneessa matkalla Frankfurtista Helsinkiin. Yhtäkkiä kaikki muuttui harmaaksi, en enää nähnyt. Sitten pääni alkoi roikkua. Yritin nostaa sitä hiuksista oikeaan asentoon.

– Onko kaikki hyvin, kysyi vieressäni istuva rouva.

– En tiedä, vastasin. Rouva pyysi minua puristamaan käsiään. Vasemmassa kädessäni ei tuntunut olevan lainkaan voimaa.

– Sinulla on nyt jokin aivotapahtuma, kerron henkilökunnalle, hän sanoi.

Lentoemäntä asetteli kasvoilleni happinaamaria. Ympäristö alkoi tuntua omituiselta. Kapteeni kuulutti, että teemme ylimääräisen laskun Kööpenhaminaan, koska yksi matkustaja on saanut sairauskohtauksen.

En muista itse kaikkea, mutta minulle on kerrottu, että ambulanssi odotti kiitotiellä ja sen miehistö tuli kantamaan minut paareilla ulos koneesta. Seuraava muistikuvani on, että ensihoitaja sanoi minulle tanskaksi, etten saisi pelätä. Menisimme lujaa ja pillit päällä. Sairaalassa todettiin aivoinfarkti ja tukosta ryhdyttiin liuottamaan. Helsingissä se olisi voinut olla liian myöhäistä, nyt sain apua nopeasti. Minut siirrettiin osastolle mukavien tanskalaishoitajien huomaan. Olin Kööpenhaminassa hoidossa muutaman viikon, ja sitten sain siirron Helsinkiin. Minua kuntoutettiin monta kuukautta. Ensin en jaksanut kävellä kuin parikymmentä metriä rollaattorin avulla.

Nyt olen melkein ennallani. Vasen puoli on vielä hiukan heikompi, ja tasapaino pettää välillä. Vasen käsi tärisee, en voi esimerkiksi pitää siinä haarukkaa tai kahvikuppia. Muisti pätkii välillä ja väsyn todella helposti. Mutta olen hengissä. Sain yhteyden vieressäni istuneeseen rouvaan ja kävi ilmi, että hän oli oman terveysasemani sairaanhoitaja! Todellinen taivaan enkeli.

Sain onnekseni jälkeenpäin selville hänen nimensä. En ollut muistanut sitä, ja lentoyhtiö kieltäytyi antamasta henkilötietoja. Vaati hieman salapoliisityötä, mutta pääsin vihdoin kiittämään häntä.

Tällä matkallani olen saanut tilaisuuden kiittää myös kööpenhaminalaisen Bispebjergin sairaalan henkilökuntaa. Oli ihanaa halata Synne-hoitajaa, joka silloin otti minut vastaan osastolle. Ympyrä sulkeutui.

Bispebjergin sairaala Kööpenhaminassa. 

Ei ollut vielä minun aikani. Elämän päättyminen oli kuitenkin niin lähellä, että tunnen saaneeni toisen mahdollisuuden. Se on käytettävä hyvin, mutta en tiedä vielä tarkkaan, mikä on polkuni.

Matkustan Tanskasta Berliiniin, joka kituu helleaallon kourissa. Kaupungilla ei kannata kulkea ilman vesipulloa. Puistoissa on varjoisampaa ja hieman viileämpää. Istumapaikkaa on vaikea löytää, penkeillä nukkuu raskasta unta moni sellainen, joka näyttää elämässä kolhiintuneelta. Päänalusena on milloin muovikassi, milloin joku vaatekappale. Penkkien liepeillä käydään huumekauppaa, puistokäytävillä tulee vastaan ihmisiä sairaalloisen vauhdikkaina ja levottomasti täristen tai katse kääntyneenä sisäänpäin, todellisuuden tuolla puolen.

Raahaan matkatavaroitani rautatieasemalta majapaikkaan. Mietin, mihin kirkkoon menisin huomenissa, kunnes äkkään suuren rakennuksen, joka edustalla liehuu lippu: Berliner Stadtmission. Kaupunkilähetys! Sen seinään on maalattu valtavilla kirjaimilla raamatunlause Jeremiaan kirjasta hieman lyhennettynä, mutta suomalaisessa raamatunkäännöksessä sanotaan: ”Toimikaa sen kaupungin parhaaksi, johon minä teidät olen siirtänyt. Rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestys on teidänkin menestyksenne.”

Risaisesti kuumuudessa nukutun yön jälkeen suunnistan kaupunkilähetykseen ja esittelen itseni neuvontatiskillä englanniksi, saksa ei tänä aamuna oikein suju.

– Hei, tervetuloa. Kuulin puheesta, että olet suomalainen!

En ole uskoa korviani. Neuvonnassa työskentelevä nainen puhuu suomea. Tiina Günsch on asunut Saksassa jo kolmisenkymmentä vuotta – ja on luonnollisesti naimisissa saksalaisen miehen kanssa. Tiina kutsuu paikalle kaupunkilähetyksen lehdistövastaavan Barbara Breuerin.

Berliner Stadtmission on suuri auttamisjärjestö. 

Berliner Stadtmission on valtava järjestö. Työntekijöitä on yli sataa ja vapaaehtoisia tuhatkunta. Sillä on meneillään yli 100 erilaista projektia. Osa rahoituksesta tulee julkiselta puolelta, lähetys tekee yhteistyötä julkisten sosiaalipalvelujen kautta.  Osa kertyy lahjoituksista ja testamenttilahjoituksista. Tässä suurimmassa yksikössä on myös hallintotiloja, mutta kaupungissa on muitakin yksiköitä. Ehkä vaativin on Hauptbahnhof, juuri päärautatieaseman seutu. Siellä apua tarvitaan kipeästi.

Kaupunkilähetys pyörittää myös päiväkoteja ja saa tuloja kesäisin nuorisohotelleista. Vanhusten, liikuntarajoitteisten ja kodittomien asuminen ovat yksi tärkeimmistä kohteista. Stadtmission majoittaa myös pakolaisia. Monet Irakista ja Afganistanista tulleet ovat asuneen lähetyksen taloissa jo vuodesta 2015. Nyt pakolaisia tulee Ukrainasta.

Järjestö ulottuu kaikille elämän alueille. On ruokajakoa, vaatejakoa ja huoltoa, talossa saa käydä suihkussa ja pestä vaatteensa, hyllyillä on lahjoitettavia hygieniatarvikkeita. Lähtiessämme portaissa tulee vastaan nuorimies kokin asussa.

– Hän on entinen koditon. Nyt hän työskentelee meillä kokkina ruokajakelussamme, Barbara kertoo.

Pihamaalla riuskat miehet tyhjentävät pakettiautoa lahjoitetuista vaatteista. Ne lajitellaan tarkasti, jotta vaatteet löytäisivät sopivan käyttäjän. Mitään rikkinäistä tai kulunutta ei jaeta.

Pakettiauton vieressä on ambulanssi. Sitä tarvitaan useasti, Berliini on kova kaupunki osattomalle. Stadtmissionilla on myös oma terveysasema, joka lääkitsee haavat ja taudit. Lääkärit ja hoitajat ovat vapaaehtoisia.

Kurkistan sisemmäs rakennukseen. Siellä on kappeli. Lähetys ei ole ainoastaan arkisten asioiden ratkomista, vaan myös Sanan levittämistä. Tuntuu siltä, että täällä elää myös Pelastusarmeijan motto ”soppaa ja sielunhoitoa”. Ensin vatsa täyteen ja katto pään päälle, jotta voi rauhoittua kuulemaan Kristuksesta.

– Me muistamme kyllä, miksi teemme tätä työtä. Annamme mahdollisuuden oppia ja kuulla kristillisestä elämästä. Se on kaiken perusta, Barbarara sanoo.

* * *

Katson kaupunkia toisin. Uutuuttaan kiiltävien autojen ja luksusmuotikauppojen keskellä kulkee ihmisiä, joilla ei ole mitään. Keskellä hyvinvointivaltiota. Näyttää siltä, kuin Euroopassa olisi kaksi todellisuutta, eivätkä ne kohtaa.

– Apua tarvitaan yhä enemmän, meillä on kädet täynnä töitä, kertoo Barbara.

Mieleeni nousevat Jeesuksen sanat: ”Minkä te teette yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te teette minulle.”

Kuvat: Päivi Storgård

Lue myös:

Yksinäisen naisen juna lähtee