Yksinäisen naisen juna: Säveltäjien kaupungeissa

”Ruht wohl, Ihr Heiligen Gebeine…” Levätkää rauhassa, pyhät luut… Bachin Johannes-passion kaunein kuoro-osuus helisyttää koko kehoa. On vuosi 1984 ja seison alttojen joukossa Tampereen tuomiokirkossa. Harjun Nuorten kuoro esittää jälleen maailman vaikuttavimman musiikillisen kärsimysnäytelmän kiirastorstai-iltana Tampereen kaupunginorkesterin ja solistien kanssa. Kirkko on viimeistä paikkaa myöten täynnä. Näen sivusilmällä, kuinka äiti syöttää seitsenvuotiaalle pikkusiskolleni rusinoita, jotta tämä malttaisi vielä vähän aikaa istua paikallaan. Rusinat tekevät tehtävänsä.

Ja nyt olen täällä, missä Bach teki tärkeimmät työnsä. En voinut olla tulematta, olin jo niin lähellä, sillä matka Berliinistä junalla Leipzigiin kestänyt kuin puolitoista tuntia.

Leipzigin Tuomaskirkon urkuri Johannes Sebastian oli hämmästyttävä musiikillinen nero, mutta hyvin inhimillinen muussa elämässään. Välillä riidanhaastajakin, varsinkin jos oli juonut muutaman oluen liikaa. Bach toimi täällä myös Tuomaskoulun kanttorina ja musiikinjohtajana kuolemaansa asti. Poikakuorolaisilleen hän oli ankara opettaja, monta kyyneltä vuodatettiin kanttorin toruessa oppilaitaan. Mutta jo 1200-luvulla perustettu kuoro kehittyi huippuunsa ja esitti johtajansa hyvin vaativia sävellyksiä. Tuomaskuoro toimii edelleen, siinä on liki sata 9–18-vuotiasta poikaa.

Leipzigin kirkossa soivat Bachin sävellykset kolmen aikaan iltapäivällä. Turistit hiljentyvät penkkeihinsä, joku katsoo pahasti supisevia vieraita. Ihmisiä on paljon. Haluan keskittyä musiikkiin ja suljen silmäni. Olen ihminen, joka reagoi kuulon avulla, minulla on myös kuulomuisti, joka tietenkin auttaa musiikin harrastajaa. Suljen usein silmäni, ettei näky häiritse kokemusta. Vajoan aikamatkalle 1720-luvun barokkisävelin. Enkä vain aikamatkalle.

Bach kirjoitti aina sävellyksiensä loppuun kirjaimet SDG, Soli Deo Gloria, Kunnia yksin Jumalalle. Itse tunnen pyhän kosketuksen selvimmin musiikissa. Laulaessani hengellisiä kuoroteoksia koko keho värähtelee – kuten aina laulaessa – mutta siinä on muutakin. Kunnioitusta, rauhaa, iloa, Sanan voimaa. Tuomaskirkon värähtelyt tuntuvat pitkään, vielä unessakin.

Juna vie Leipzigistä Wieniin. Tällä kertaa en jää valssaamaan Straussin tahtiin, vaan jatkan pienen levon jälkeen suoraan Salzburgiin toisen musiikin mestarin, Wolfgang Amadeus Mozartin kotikaupunkiin. Koko kaupunki on täynnä Mozartia, siellä on erinomainen säveltäjän elämään keskittyvä museo ja miljoona herkkukauppaa, jotka myyvät tietenkin – Mozartin kuulia.

Eivät tämänkään säveltäjän elämäntavat olleet niitä siisteimpiä. Kaikki raha, mikä tuli, myös meni.  Ja aikuisuutta varjosti rankka lapsuus. Pientä säveltäjä- ja soittajalahjakkuutta riepoteltiin ympäri Euroopan hoveja ankaran isän käskystä. Koko perhe oli musikaalinen, mutta pikku Wolfgang sai luvan olla isän kirkkain tähti.

Salzburgissa on musiikkijuhlat, ja niiden yhteydessä kirkkomusiikkiviikko. Olen lunastanut lipun jo Suomessa, jotta mahtuisin illan konserttiin. Se alkaa monien ulkomaisten vieraiden näkökulmasta yllättävästi. Tuomiokirkon kirkkoherra toivottaa yleisön tervetulleeksi ja muistuttaa, että olemme Herran huoneessa, emme konserttisalissa. Ja että paikka tuo musiikkiin vielä uuden ulottuvuuden, Jumalan läsnäolon. Hän pyytää, että säästäisimme suosionosoitukset vasta konsertin loppuun. Ohjelma on vaihteleva: urkumusiikkia sekä Mozartin että modernimpien säveltäjien teoksia, kuoroteoksia, solistisia osuuksia. Nautittavaa.

Kiirehdin aplodien päätyttyä kiittämään kapellimestaria ja kysyn, miltä tuntuu johtaa teoksia, joissa on hengellinen sanoma. Hän kertoo sen tuntuvan jo harjoituksissa. Soittajat keskittyvät toisella tavalla, ja harjoitusten jälkeen he ovat hiljaisempia kuin tavallisesti, ikään kuin hieman sisäänpäin kääntyneitä, mietteliäitä. Tällainen musiikki on hyvin intensiivistä, hyvin henkilökohtaista, kapellimestari pohtii.

Niin on, tunnistan tuon. Kirkosta purkautuva yleisö on myös hiljainen. Ihmiset hakeutuvat pikkuhiljaa kirkon aukiota reunustaviin kahviloihin ja ravintoloihin. On illallisaika. Ostan paikallisen suolarinkelin, pretzelin, katukauppiaalta Mozartin synnyintalon edustalla ja istun nakertamaan sitä aukion penkille.

Muistan, kuinka saatuani aivoinfarktin ja ollessani kuntoutussairaalassa pyysin päästä Kallion kantaattikuoron avoimiin harjoituksiin. He harjoittelivat teosta, josta olin pitkään haaveillut: Mozartin Requiemia, sielunmessua. Sain mennä harjoituksiin taksilla ja pyörätuolilla, seisominen oli vielä kiellettyä. Mikä onnellisuuden aalto, kun pystyin seuraamaan nuotteja ja laulamaan suoraan niistä! Messun teksti ja sävelet upposivat sydämeen. Sain toisen elämän, ja sain kokea vielä tämänkin. Pyhän kosketuksen nuottien lomassa.

Kuvat: Päivi Storgård

Lue myös

Yksinäisen naisen juna: Tuttuja Kööpenhaminassa ja avuntarvetta Berliinissä

Yksinäisen naisen juna lähtee