Yksinäisen naisen juna: Notre-Dame nousee tuhkasta

Notre-Damen mustuneella seinustalla parveilee turisteja. Osalla on kyyneleet silmissä, ja jotkut sormeilevat rukousnauhaa. Joka puolella on rakennustelineitä ja suojamuoveja. Näky on murheellinen, mutta ilmassa on toivoa. Yksi kristinuskon symboleista nousee jälleen.

Illalla 15.4. vuonna 2019 katedraalin katolta alkoivat lyödä liekit korkealle Pariisin tummenevalle taivaalle. Palokunta oli paikalla kymmenen minuutin kuluttua, mutta keskitorni ja katto olivat jo mennyttä. Sammutuksessa käytettiin osittain robotteja, sillä roihuava rakennus oli liian vaarallinen. Palo saatiin hallintaan vasta neljän aikaan aamulla yli 400 pelastajan avulla. Tutkimuksissa on ilmennyt, että palo sai alkunsa mahdollisesti parvella tehdyistä korjaustöistä.

Jo seuraavana päivänä alkoi kampanja, jolla kerättiin varoja kirkon korjaukseen. Rahaa tuli maailman kaikista kolkista, mutta suurimmat lahjoittajat olivat kaksi ranskalaissukua, jotka alkoivat jopa kilpailla keskenään, kumpi antaa enemmän varoja. Lopulta Arnaultin ja Bettencourt Mayerin suku pääsivät tasoihin, molemmat lahjoittivat noin 200 miljoonaa euroa.

Tällä hetkellä korjaustyöt ovat hyvässä vauhdissa. Parhaat lasimestarit kunnostavat mittaamattoman arvokkaita lasimaalauksia, puusepät korjaavat kattorakenteita, muurarit kiviosia. Romahtaneesta osasta on koottu jokainen kivi, jotta vanhaa saataisiin pelastettua mahdollisimman paljon.

Yksi rukousnauhaa sormeilevista naisista rakennustelineiden äärellä on 59-vuotias Gabrielle.

– Tulen tänne joka sunnuntai. Notre-Dame on kotikirkkoni, asun tuossa parin korttelin päässä. Kun kirkko paloi, kuumuus tuntui parvekkeellamme asti. Pelkäsimme ikkunalasien hajoavan. Suru ja järkytys tuntui vasta seuraavana päivänä. Kaikki haisi savulta. Itkin, enkä ensin tahtonut uskoa, mitä oli tapahtunut. Turvallisuudentunteeni järkkyi, polveni tutisivat, enkä kyennyt nukkumaan seuraavana yönä. Nyt tuntuu jo toiveikkaammalta, koska näen, miten korjaus ja puhdistus etenevät.

Illalla suuntaan Montmartren kukkulalle. Sacré-Coeurin kirkko on auki, sen edustalla portailla parveilee valtava nuorisojoukko katselemassa Pariisin tähtitaivasta. On iltarukouksen aika. Astun sisään ovesta ja tunnen taas liittyväni kristityn maailman traditioon. Suntio jakaa rukousvihkosta, jossa on kirjoitettu auki joka viikonpäivän vesper, iltarukouksen kaava. Se on ranskankielinen, mutta saan selvää vanhalla kouluranskallani siitä, missä mennään.

Tällä matkallani olen saanut nähdä ja kokea kristittyjen yhteyden. Olen myös ymmärtänyt, että kaikki meistä toivovat samoja asioita elämäänsä: rakkautta ja turvaa. Ne ovat myös uskomme perusta, Jumalan rakkaus ja turva Jeesuksen Kristuksen uhrauksen kautta. Olen myös huomannut ihmisten pelon. Sota Ukrainassa, ilmastonmuutos ja energiapula koskettavat kaikkia, ja tarve puhua peloista on suuri. Yksi mahdollisuus on tulla tänne, uuden elämän saavan kirkon seinustalle ja rukoilla. Kuten Gabrielle ilmaisee, vielä on toivoa.

Lue myös

Yksinäisen naisen juna: Ihana ja ihmeellinen Vatikaani

Yksinäisen naisen juna: Istanbul on länsimaisempi kun luulinkaan

Yksinäisen naisen juna: Säveltäjien kaupungeissa

Yksinäisen naisen juna: Tuttuja Kööpenhaminassa ja avuntarvetta Berliinissä

Yksinäisen naisen juna lähtee