Yksinäisen naisen juna lähtee

– Enkelit kanssasi. Et ole koskaan yksin, vaan Herran kämmenellä, viestitti rakas ystäväni juuri kun olin astumassa Ruotsiin menevään laivaan.

Olen matkalla tarunhohtoiseen Istanbuliin, Euroopan ja Aasian yhtymäkohtaan, kristinuskon ja islamin rajamaille. Innoitukseni on Mika Waltarin liki sata vuotta sitten tekemä matka, josta hän kirjoitti teoksen Yksinäisen miehen juna (1929). Hän kulkee siinä läpi ensimmäisen maailmansodan haavoja nuolevan Euroopan, tarkkailee ihmisiä, maisemia, kapakoitakin ja etsii nuorta, vastavalmistunutta filosofia – itseään.

Nyt on aika katsoa tämän päivän Eurooppaa ja sen asukkaita, tällä kertaa naisen silmin. Tänä levottomana ja pelottavanakin aikana ihmisillä on sama tarve viettää turvallista arkea, päästä rakkaudelliseen yhteyteen toistensa kanssa ja uskoa parempaan tulevaisuuteen. Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan aiheuttaa monia kysymyksiä, joihin kaikkiin ei ole selvää vastausta.

Yksi sodan uhreista on perhe, joka muutti naapuriini. Toinen kotini on Helsingin Apollonkadulla Svenska Metodistkyrkanin, Ruotsalaisen metodistikirkon talossa. Pastori Tuula, ystäväni Taina ja minä tapasimme ihanan Svetlana-äidin ja hänen kaksi poikaansa, 15- ja 8-vuotiaat, sodan kestettyä kuukauden verran. He olivat ajaneet epäkuntoisella pakettiautolla kymmenen päivää halki Ukrainan, Puolan ja Baltian maiden, takapenkillä muutama vaatekassi. Perheen isä jäi Kiovaan taistelemaan. Saimme lahjoituksia sängystä lähtien, ja nyt perheellä on tarpeelliset tavarat arjen sujumiseksi. Pojat ovat myös päässeet kouluun. Neuvoimme uskovan Svetlanan Konstantinopolin patriarkaatin alaiseen ortodoksikirkkoon. Ja mitä hän rukoili? Turvaa, rakkautta, parempaa tulevaisuutta.

Tällä matkallani kuljen Euroopan suurkaupungeissa ja etsin aina kussakin pysähdyspaikassani kirkon, jossa sielu voi levähtää ja kerätä uusia voimia. Kysyn muilta kirkossa rukoilevilta ihmisiltä, miksi he ovat juuri nyt siellä. Olen varma, että kuulen monia erilaisia elämäntarinoita. Kerron niistä ja tietenkin myös itse pyhätöstä, sen historiasta ja seurakuntaelämästä.

Sain äidiltäni 19-vuotislahjaksi Waltarin teoksen Nuori Johannes. Se ilmestyi vasta Waltarin kuoleman jälkeen, jolloin hän oli jo julkaissut kirjan Johannes Angelos. Johannes kulkee 1400-luvulla Ranskasta Konstantinopoliin ja todistaa kristillisen kirkon kahtiajakoa läntiseen ja itäiseen. Johanneksen pohdinnat Isästä, Pojasta ja Pyhästä Hengestä sekä uskosta ja uskonnollisuudesta ovat silmiä avaavia myös nykypäivän lukijalle. Waltari oli myös teologi, ja se näkyy oikeastaan kaikissa hänen historiallisissa teoksissaan. Toive tai tieto ikuisesta elämästä kantaa niiden sankareita ja sankarittaria.

Olen tänään saapunut Tukholmaan laivalla. Tapasin aamukahvilla suomalaisen rouvan, joka halusi jutella. Hän kertoi kyynelsilmin olevansa matkalla muistoihin. Hän oli jäänyt leskeksi, ja oli nyt menossa menehtyneen ruotsalaisen miehensä maatilalle, jossa he olivat viettäneet kesänsä. Hän uskoo vakaasti tapaavansa miehensä vielä, ja ajatus toi hänelle lohtua.

Etsin myös itse lohtua. Elämässäni on tapahtunut vaikeita asioita, eikä kaikkea voi korjata psykoterapeutin vastaanotolla. On turvattava rukoukseen.

Silja Symphonyn kapteeni Ola Bengtsson kutsui minut aamuvarhaisella komentosillalle. Siellä oli modernin teknologian koko komeus. Hän näytti minulle kuitenkin aarteenaan perinteisen ruorin vuodelta 1907, jolla ohjattiin Gracie-höyrylaivaa, ja heti sen jälkeen nykyistä ruoria, pientä keppiä, joka muistutti tietokonepelin ohjainta. Kapteeni kertoi, että perusasiat ovat pysyneet samana. Laivan on pysyttävä reitillä, jottei satu havereita. Toivon, että tällä matkalla vältyn itse niiltä, ja pystyn seuraamaan oikeita merimerkkejä Istanbuliin ja takaisin.

Palataan Kööpenhaminassa!