Yksinäisen naisen juna: Istanbul on länsimaisempi kun luulinkaan

Jo Budapestissa on Orientin vivahteita. Joka kulmalla tuoksuu turkkilainen kebab. Ottomaanien valtakunta ulottui aikoinaan myös Unkariin. On edessä junaseikkailuni jännittävin osuus: matka Budapestista Istanbuliin. Se on tuskastuttava kokemus, luvattua makuuvaunua ei näy, ja valvon kolmen yllättävän junanvaihdon takia 27 tuntia. Ensimmäinen rukouskutsu Istanbulissa Taksim-aukion minareetista tuudittaa lopulta uneen läheisessä hostellissa.

Kaupunkikuvaa hallitsevat toinen toistaan upeammat moskeijat ja niiden minareetit. Kun on rukouksen aika, kutsu kuuluu joka puolella. Suurin osa näyttää ihme kyllä ohittavan kutsun kokonaan, ihmiset kiirehtivät kuka mihinkin, töihin, kauppaan, kotiin. Voisi melkein kuvitella, että islam on pois pyyhitty kaupunkilaisten arjesta. Mutta näin ei tietenkään ole, vaikka Istanbul on hyvin maallistunut.

Olen ostanut Istanbulia varten pitkän mustan pellavamekon, joka laahaa kantapäissä asti. Huomaan, että se on liioittelua. Ennakkoluuloista ja vähän säälittävää. Hiki virtaa selkää pitkin ja kastelee mekon, joka polttelee auringossa. Kaupunkikuva on hyvin länsimainen. Tytöt minihameissaan ja pikku topeissaan kikattelevat kuin suomalaiset sisarensa, joillakin naisilla on huivi hiusten peittona, mutta monien mustat kutrit heiluvat tuulessa. Olen nähnyt Suomessa enemmän täysin hunnutettuja naisia kuin täällä, 15 miljoonan asukkaan kaupungin keskustassa.

Ainoa paikka, mihin mekkoni oikeastaan sopii, on valtava Hagia Sofia, tärkein moskeija. Sinne kiemurtelee tuhansien ihmisten jono, jossa saa odottaa tunnin jos toisenkin. Onneksi olen varannut opastetun kierroksen, ja pääsen jonon ohi. Porteilla ja ovilla seisoo vartijoita, jotka tarkastavat vaatetuksen sopivuuden. Naisten on peitettävä hiuksensa ja kaikkien olkapäänsä ja polvensa. Jos näitä sääntöjä ei noudata, sisälle ei ole asiaa. Saksalainen turistipariskunta kiukuttelee, mutta heidänkin on ostettava katukauppiaalta huivit peittääkseen vaaditut paikat. En ymmärrä kiukuttelua, olemmehan kuitenkin myös toisen uskonnon pyhässä tilassa.

Jo eteisessä mykistyn, muistan alkukristityt ja heidän kamppailunsa kristinuskon tunnustamiseksi ja levittämiseksi. Keisari Konstantinus Suuri oli heidän puolustajansa. Hän perusti pakanallisen Rooman tilalle uuden kristillisen pääkaupungin, Konstantinopolin vuonna 330. Kaupungista tuli Länsi-Rooman tuhouduttua uusi kulttuurinen ja hengellinen keskus. Pari vuosisataa myöhemmin keisari Justinianus halusi kristittyjen pääkaupungille uuden, mahtavan kirkon ja alkoi rakennuttaa Hagia Sofiaa, jonka paikalla oli ollut pakanallinen Apollon temppeli. Hagia Sofian basilika, suuri keskeiskirkko, sai peittää vanhat uskomukset. Siellä palveli aikoinaan 80 pappia, 150 diakonia ja yli 200 muuta palvelijaa. Legendan mukaan Venäjän tsaarin lähettiläät kertoivat sen mykistävästä kauneudesta niin, että tsaari päätti valita kreikkalaiskatolisuuden uskonnoksi kansalleen. Se on kuitenkin legenda.

Hagia Sofian yli 50-metrinen kupoli hallitsee Euroopan puoleisen Istanbulin siluettia korkealla kukkulalla. Ihailen basilikan mosaiikkeja, jotka kertovat tarinaa vallan huipulta ja johtajien suhteesta Jumalaan. Ruhtinaat ja keisarit on kuvattu yhdessä jumalallisten voimien kanssa, jotta kansa ymmärtäisi heillä olevan erityinen suhde Jumalaan ja näin oikeutus valtaansa. Kuitenkin Jumalaa, Jeesusta ja Neitsyt Mariaa kuvaavat hahmot on mosaiikeissa sijoiteltu maallisen vallan yläpuolelle. Osa mosaiikeista on aikoinaan tuhottu, niitä on hakattu ja maalattu peittoon. Seinille on sen sijaan ripustettu valtavia kylttejä, joissa on Koraanin tärkeitä lauseita sekä Allahin ja Muhammedin nimet. Muutama upea mosaiikki on silti jäljellä, mutta nekin on peitetty kaihtimilla ja saa siis piiloon tarvittaessa. Oppaamme on selkeästi tuohtunut. Hän on opastanut turisteja yli 30 vuotta Hagia Sofiassa ja pitää sen nykyistä tehtävää moskeijana suurena virheenä, vaikka on itsekin muslimi. Hän on kuitenkin historioitsija, joten asenne on ymmärrettävä.

Irtaudun hetkeksi ryhmästä ja asetun istumaan vihreän kokolattiamaton peittämälle lattialle. Moskeijassa en voi istua minne tahansa. Keskiosa on varattu miehille, naiset ja lapset istuvat ja rukoilevat sivustalla. Otan oman paikkani sukupuolten rajalla heidän vieressään. Maryam, pienten lasten äiti, hänen ystävänsä ja siskonsa ovat tulleet päivärukoukseen. He eivät ole Istanbulista, vaan Turkin pääkaupungista Ankarasta. Hagia Sofia on kunnioitettu pyhättö, ja he olivat halunneet tulla kokemaan sen kauneuden. Matkalaiset rukoilevat terveyttä ja maallista hyvinvointia perheilleen. Asioita, jotka jokainen ihminen maailmassa toivoo.

Hagia Sofiassa kohtaavat lännen ja idän suuret uskonnot. Ne kantavat myös raskaana taakkana väkivaltaisuuksia ja kuolemaa, molemmin puolin. Muistan Mika Waltarin kirjan Johannes Angelos, jossa hän kuvaa turkkilaisten hyökkäystä Konstantinopoliin, Hagia Sofian loistokkaita jumalanpalveluksia ja Johanneksen mietteitä kristinuskon tehtävästä ja sisällöstä. Sain samasta henkilöstä kertovan kirjan Nuori Johannes äidiltäni 19-vuotislahjaksi, ja olen siitä asti haaveillut Istanbulista.

Haaveet ovat nyt totta, ja palaan tänne vielä.