Jospa selviäisin suorittamatta

Kuva: Pixabay

Syksyisin monet aloittavat uusia harrastuksia kesän tuomalla tarmolla ja ajattelevat, että myös työssä kuuluu jaksaa taas turbotehoilla. Vapaahetkiä värittävät harrastusten ja harrastuskuljetusten ohella sienestys, marjastus ja säilöntä. Parveke tai piha pitää hoitaa talvikuntoon, ja kansalaisopisto houkuttelee ottamaan haltuun uuden kielen. Tehokas puuhailu tuntuu aluksi mukavalta ja samoilu luonnossa jopa hoitavalta.

Samalla olkapäälle istahtaa orastava ahdistus. Lyhenevät päivät tekevät aamuheräämisistä jälleen vaikeampia. Paleleminen alkaa syödä energiaa. Kesällä kasatut voimat hupenevat ennen kuin ehtii kissaa sanoa. Ja sitten edessä on pitkä, pimeä talvi.

Miten syksyyn voisi tuoda kesän voimaa ja säilyttää sen mahdollisimman pitkään? Miten sielujen akkuun saisi vuodenajoista riippumatonta, kestävää ja levollista virtaa?

 

Asenteen vai vastuun 
voimalla?

Elämä on usein velvollisuudentuntoista suorittamista ja osittain niin kuuluukin olla. Huomaan toisinaan ärtyväni hyvinvointivalmentajien viestistä, jonka mukaan kiire on vain ihmisen pään sisällä ja jokainen voi oikein asennoitumalla päättää elää levollisesti.

Ainakin ruuhkavuosina täysin väistämätöntä vastuuta ja velvollisuuksia on usein enemmän kuin olisi jaksamisen kannalta kohtuullista. Samoin on vaikkapa omaishoitajien arjessa.

Ei ole vaihtoehto jättää joukkojaan ruokkimatta, siivouksia organisoimatta, töitä tekemättä tai lääkärikäyntejä hoitamatta. Ei voi kieltäytyä heräämästä yöllä lohduttamaan itkevää lasta tai ohjaamaan huonojalkaista muistisairasta takaisin sänkyyn.

Aina aikaa itselle tai levolle ei vaan kerta kaikkiaan saa asennoitumalla oikein.

 

Tunnista rajasi ja kerro niistä

Toisaalta totta on myös, että emme voi loputtomiin syyttää olosuhteita siitä, että elämme jaksamisemme äärirajoilla. Mahdottomimmassakin tilanteessa olen lopulta itse vastuussa siitä, että pidän itsestäni huolta ja jaksan. Että tunnistan rajani ja kerron niistä myös läheisilleni. Että etsin keinoja, vaikka aivan pieniäkin, selviytyä. Koska jos en jaksa, en voi myöskään kantaa vastuuta.

Sain joku aika sitten ystävältäni kortin, jossa hän siteerasi 1800-luvun puolivälissä syntynyttä esseistiä Agnes Repplieriä: ”Ei ole helppoa löytää onnea sisältään – eikä mahdollista löytää sitä mistään muualta.” Samoin taitaa lopulta olla levon kanssa. Usein kyse on siitä, että on opeteltava näkemään maailma ja oma roolinsa siinä hiukan toisin. Kukaan ei voi loputtomiin antaa, jollei koskaan saa. Terve itsekkyys on pitkällä tähtäimellä kaikkien etu.

 

Marjastusmeditaatiota 
muovipallilla

Kesäluonto antaa loputtomasti voimaa. Vaikka valoisat yöt eivät enää syksymmällä huikaise, voivat kuutamot edelleen olla upeita. Vaikka linnut vähitellen hiljenevät, saattaa muuttomatkalle lähtevä kurkiparvi huutoineen olla riipaisevan kaunis näky. Jokaiseen kauneuden hetkeen tartun kuin hukkuva oljenkorteen ja talletan sen syvälle sydämeeni.

Marjastuksenkaan ei tarvitse olla rasittavaa suorittamista. Usein otan marjametsään mukaan kevyen muovisen jakkaran, jonka sitten tuikkaan mustikanvarpujen keskelle. Poimin istualtaan rauhassa sormin tuoretta, puhdasta marjaa suoraan pakasterasiaan ja nautin. Ei saaliin siivoamista kotona tai kipeitä polvia ja täriseviä reisiä, vain hidasta iloa.

 

Sovi nyyttäreitä ja 
treffejä

Kesä on usein sosiaalista aikaa. On levollisia ruokatapaamisia ystävien kanssa pitkän kaavan mukaan, on mökkeilyä, juhlia ja pihapelejä tai juttutuokioita jäätelökioskin jonossa ventovieraiden kanssa. Syvälliset keskustelut keskimäärin antavat enemmän kuin ottavat.

Jotain tuosta voisi varmasti jatkaa myös syksyllä: sopia pitkälle ennakkoon tapaamisia, kutsua ystäviä kynttiläillalliselle vaikka nyyttikestipohjalta tai järkätä peli-iltoja keittiönpöydän ääreen. Tai lyödä lukkoon kylpylätreffit ystävän kanssa keskelle synkintä syksyä.

Sitten olisi mitä odottaa. Kukaan ei myöskään kiellä vaihtamasta lenkkipolulla muutamaa sanaa koiraa ulkoiluttavan vieraan vanhuksen kanssa.

Kuva: Pixabay

Raju muutos voi 
olla parasta

Huomaan usein pelkääväni asioita ennakkoon. Katastrofoivat ajatuskulut saavat helposti vallan, kun elämä on täynnä ennakoimattomia muutoksia ja varmuutta tulevasta ei ole.

Usein näillä katastrofiajatuksilla on perusteensa menneisyydessä. Muutos on merkinnyt lisääntyvää taakkaa ja entisestään kasvanutta työmäärää ja vastuuta. Toisaalta jotkut rajut muutokset ovat olleet lopulta parasta elämässä. Kuinka suunnata huomio ennemmin niihin?

Entä jos kieltäytyisin etukäteen pelkäämästä, miten selviän pimeimmän ja kylmimmän ajan yli? Voisinko myös ajatella kaiken työpaineen keskellä, että sen, minkä työpäivien aikana kohtuudella ehdin, täytyy riittää? Jos se ei riitä, ongelma on työn resursoinnissa eikä minussa.

 

Aina ei voi suorittaa 
tasaisesti

Mikä kaikki muu minun pitäisi ajatella toisin, jotta säilyttäisin sielussani kohtuullisen levon? Tärkeää lienee ainakin olla venyttämättä vastuuntuntonsa rajoja yhtään laajemmalle kuin on pakko. Ja muistuttaa itseään toistuvasti kaiken suhteellisuudesta. Se, mikä nyt tuntuisi katastrofilta, ei välttämättä maailmankaikkeuden mittakaavassa – tai edes omassa pienessä elämässäni – lopulta sitä ole.

Olennaista on myös tiedostaa, että ihminen ei ole kone. Tehomme eivät ole joka hetki samanlaiset, eikä itseltään voi vaatia tasaista suorittamista läpi vuoden. Toisinaan olemme väsyneempiä ja saamme aikaan vähemmän. Silloin ei kuulu ruoskia itseään vaan todeta, että huomenna saattaa olla parempi päivä. Tai kenties ensi viikolla.

 

Näe hetken 
väkevä väri

Yksi tunnollisen suorittamisen ansa piilee siinä, että ”teen vielä tuon yhden jutun”. Näin ajatellessani kuvittelen, että huominen päivä on helpompi. Ei se ole. Työt eivät tekemällä lopu.

Joskus kelloon tuijottaminen on suurta viisautta. Kahvitauko pidetään, kun sen aika on. Työpäivä lopetetaan, kun työaika tulee täyteen. Nukkumaan mennään, kun kello on paljon.

Pia Perkiö kirjoittaa runossaan, että onni on sitä, kun ei tiedä eikä näe kaikkea kerralla, eli alkua eikä loppua, ei syytä eikä seurausta. Näkee vain tämän hetken väkevän värin.

Miten oppisin tarttumaan siihen? Joskus se jo onnistuu, kuin vahingossa. Pysähdyn ihmettelemään syksyä kohti taittuvan luonnon syviä värejä tai haistamaan märän maan tuoksun. Havahdun kuuntelemaan tuulta tai tuijottamaan leppäkerttua lehdellä.

 

Jospa me selviämme

Tulilla istuskelu ja tuleen tuijottelu saattaa lopulta olla syksyn parasta terapiaa. Viritteletpä tulta sitten saunankiukaan alle, leivinuuniin, pihanuotioon tai kotipaikkakuntasi luontopolun laavulle, saatat kokea häivähdyksen yliajallista.

”Alkuihmiset hyräilivät nuotioidensa äärellä elämän haikeita syntysointuja. He tavoittivat toistensa kiiluvat silmät ja tunsivat olevansa olemassa ehkä eniten juuri noina hetkinä, enemmän kuin olemassaolostaan taistellessa.”

Näin kirjoitti kirjailija ja filosofi Heidi Liehu kolumnissaan joskus vuosia, vuosia sitten. Olen leikannut kirjoituksen irti ja tallettanut sen muistikirjani väliin.

Minuun teki vaikutuksen sekä tuli että elämän syntysoinnut. Yhä edelleen ne soittavat sieluani. Yhdessä eletty, koettu, laulettu, veisattu ja hyristy rakentaa tarinaa elämästä joka jatkuu, kaiken keskellä, kaiken vuoksi ja kaikesta huolimatta.

Jospa liekki syvällä sisällämme pysyy jälleen elossa läpi pimeän. Jospa me selviämme, yhteisen ilon ja ahdistuksen jakaen ja elämästä kiittäen.