Elämisen nälkää, vilua ja iloa

Musiikilla on hämmästyttävä voima herättää tunteita - tai ehkä pikemminkin kaivaa niitä esiin ja näkyville. En muistanutkaan, miten mielettömän hyvä ja koskettava on esimerkiksi Juha Tapion pieni laulu Vilua ja iloa. Vähän itkeä tirautin sitä kuunnellessa, ja liian aikaisen aamuherämisen ärtymys suli.

Tuossa laulussa lauletaan muun muassa: 

"Keitä näen, kun mä kiertelen täällä, kevättuulissa tummalla jäällä? Keitä mukanani aina mä kannan, keitä mä unohda en? Monta sydäntä taipumatonta, monta hienoa huomaamatonta, jotka urheina kantavat osan, joka oma on ja yhteinen.

Elämisen nälkää, vilua ja iloa, kipu jota ei saa sopimaan. Elämisen nälkää, vilua ja iloa. Onni kun ei osaa odottaa."

Mielessäni pyöri tuota kuunnellessa esimerkiksi muutama kuukausi sitten tapaturmaisesti kuollut isäni. Uskon, että kannan häntä mukanani aina, en unohda. Hänellä oli taipumaton ja hieno sydän, josta hän ei tehnyt numeroa.

Samalla tulin surulliseksi, kun tajusin niin selkeästi, miten hirvittävän lyhyen ajan me tavalliset ihmiset elämme yhtään kenenkään muistoissa kuoleman jälkeen. Miten pian unohtuvat ainutlaatuiset, upeat ihmiset. Minä muistan vielä kolme isovanhempaani, mutta omat lapseni eivät heitä tiedä tai tunne, jonkun kuvan ovat joskus nähneet vanhempieni olohuoneen seinällä. Heidän raskaat, vaiherikkaat elämänsä eivät pian ole edes muisto vain. Ne katoavat. 

Toisaalta puhutaan sukupolvien yli ulottuvista, periytyvistä traumoista. Niitä me  kannamme ainakin neljänteen polveen. Ehkä kannamme jotenkin kehossamme, mielessämme ja sielussamme myös kaikkea sitä hyvää, jonka esi-isät ja esiäidit elämänsä aikana kokivat ja oppivat? En tiedä. Selvää on, että oma sukupolveni ramppaa nyt terapiassa aiemipien sukupolvien kokemien ja enemmän tai vähemmän käsittelemättä jääneiden sisällissodan, talvisodan ja jatkosodan traumojen vuoksi. 

Mutta palataan Juha Tapion lauluun. Löydän itsestäni sen välittämän melankolian ja toivon, ne molemmat ovat minussa syvällä ja vahvoina. Elämäisen nälkää, vilua ja iloa, kipu jota ei saa sopimaan. Kipua, jota on vaikeaa tai mahdotonta sanoittaa selkeästi, mutta joka on kaiken alla, pohjavirtana, peruskokemuksena elämästä. Ja samalla, vielä syvemmällä, elämänvirtojen alkulähteillä on toivo. Ne molemmat ovat totta yhtä aikaa.

Hyvin, hyvin harvoina hetkinä elämässä olen ollut täysin toivoton ja näköalaton, vaikka sellaisiakin hetkiä pystyn palauttamaan mieleeni. Aina varsin nopeasti jonkun uuden iskun tai syvän ahdistuksen aiheen ilmestyttyä minussa viriää kuitenkin toivo, että ajallaan kaikki jotenkin selviää, ratkeaa. Että elämä virtaa eteenpäin, eikä mikään tunne, hurjinkaan tai kaunein, kestä ikuisesti, vaan lopulta vain hetken.

Vaikka elämän ohikiitävyys ja väliaikaisuus on lohdullista, se on samalla surullista. Minussa on jostain syystä aina ollut tarve jättää jälki maailmaan. Luultavasti siksi olen aina haaveillut, että minusta tulisi kirjailija. Että voisin jättää jälkeeni romaanien muodossa jotain siitä, mitä olen elämästä oppinut, miten tämän maailman ja ihmisyyden koen, näen ja hahmotan. Toistaiseksi en ole päässyt ajatusta pidemmälle.

Minua koskettaa paljon myös tuo biisin lause, jossa sanotaan, että ihmisen osa on yhtä aikaa oma, syvästi henkilökohtainen - ja silti aina myös yhteinen. Ihmisten elämänkohtaloissa, tunne-elämässä, tavassa kokea ja nähdä on aina myös yhteinen ulottuvuus, yhteinen taajuus - joku jolla voimme kohdata syvästi, ymmärtää ja jakaa koettua.

Erityisesti joidenkin laulujen ja virsien äärellä olen kokenut syvää sielujen yhteyttä ystävien ja ventovieraiden kanssa. Niissä on tiivistettynä yhteistä kokemusta ihmisyydestä. Virsiteksti, joka on peräisin 1700-luvulta, voi kolahtaa todella lujaa tässä ja nyt. Tai sitten jonkun nykyartistin joku uusi kappale.

Luulen, että jokaisella on “oma heimonsa” täällä maailmassa, porukka jonka sielu soi jotenkin samalla taajuudella. Mielenkiintoista on, että esimerkiksi omat verisukulaiset, työkaverit, opiskelukaverit tai harrastetoverit eivät välttämättä ole näitä samalla taajuudella värähteleviä sieluja. Näin elämä hioo meitä ja kirkastaa luonnetta!

Vielä tartun yhteen kohtaan tuossa biisissä. Siinä kuljetaan kevättuulissa tummalla jäällä. Mikä kuva! Kevät on aina ollut lempi vuodenaikani. Kaikessa rajuudessaan se kuvastaa perimmäistä elämänvoimaa. Ensin silmut uneksivat jään ja lumen alla tulevasta, vedet virtaavat paksun jääkuoren alla lähes näkymättömissä. Kaikki on mustaa, kuollutta, rumaa, mädäntynyttä. Kun jäästä tulee erityisen tummaa, vapautuksen hetki on lähellä. Se lähtee liikkeelle, hajoaa ja sulaa - ja elämä alkaa työntyä esiin kohisten kaikkialta. Yhtäkkiä jokainen oksa, pelto, niitty ja ojanpientare alkaa tulvia elämää. Elämä puskee läpi asfaltin raostakin. Leskenlehti nostaa päänsä pienestä halkeamasta. Linnut palaavat, kaikki soi. Lämpö palaa. Elämä on taas muutaman kuukauden mahdollista  täällä Pohjolan perukoilla. Saadaksen kokea tämän yhä uudelleen on pakko jaksaa läpi jäätyneen, raskaan, pysähtyneen talven. 

Juha Tapion biisin voi kuunnella täältä.