Ihmisen paikka

Liukumatot kuljettavat väkeä ylös ja alas kauppakeskus Kaaressa Helsingissä. Ostosparatiisissa on myös Kannelmäen seurakunnan tila, Paikka. Ihmistä varten. Tänään siellä päivystää diakoni Heidi Metsälä.

Kukkakaupan, pesulan ja suutarin kanssa samaan kauppakeskuksen aulaan on asettunut seurakunnan diakoniatyö. Yläkerroksen sisääntulohallissa paikalle ohjaa tiedote screenillä. Ruudulla pyörii tietoa vaikkapa seurakuntavaaleista, Yhteisvastuu- ja Joulupuu-keräyksestä tai Kauneimmista joululauluista.

Olennaista täällä on kuitenkin se, että paikalla on seurakunnan työntekijä, ihminen, jonka kanssa voi puhua.

Tänään diakoni Heidi Metsälä on valmiina avaamaan oven tulijoille ja lähtemään myös kierrokselle kauppakeskukseen.

Seurakunnalla on ollut tämä työpiste yli kymmenen vuotta. Aiemmin Kaaren paikalla toimi Suomen ensimmäinen EKA-market. Kun uutta kauppakeskusta alettiin suunnitella, päätettiin, että seurakunta on täällä toimijana muiden joukossa.

– Joka tiistai kello 12–15 diakoni päivystää Paikassa, joka on työtilani muinakin päivinä. Joku soittaa, toinen tulee käymään sovittuna aikana, kolmas näkee logomme ja poikkeaa sisään. ”Mikä paikka tää on? Saako kahvia?”

Ihmisiä rajapinnoilla

Ainutlaatuista on sekin, että Heidi toimii kauppiaiden joukossa yhtenä myymälävastaavana ja saa kerran kuussa kutsun muiden myymälävastaavien palaveriin. Hän viihtyy diakonin pannassaan ja merkkihupparissaan – merkki on seurakunnan logo – sekä muiden toimijoiden että kannelmäkeläisten joukossa.

– Kun tulin Kannelmäkeen töihin kymmenen vuotta sitten, olin tosi ilahtunut tästä diakonian tarjonnasta. Työmuoto on napakymppi luonteelleni, ja Jumalahan käyttää luonteenomaisia puoliamme. Tykkään jalkautua ihmisten pariin. Kun lähden kiertelemään, laitan ovelle lapun, että soita.

Heidi Metsälä sanoo olevansa rajapintaihminen.

– Äskettäin kirjoitin blogiin, että oma työni löytyi rajapinnoilta. En odota sisällä kirkossa, jonka ovien takaa enää harvoin kysellään, onko täällä ketään. Se tie on kuljettu loppuun. Menen vaikka asema-aukiolle ja palvelutaloon.

Pelastusarmeija on perinteisesti tarjonnut sielunhoitoa, soppaa ja saippuaa. Myös Kannelmäen seurakunta vie soppatykkinsä ja joulun alla puurotykkinsä torille.

– Tämä madaltaa kirkon kynnystä. Tänne on helppo poiketa vaikka ostoskäynnin lomassa, ja minut saa pysäyttää käytävillä ja kaupoissa. Myyjätkin voivat ohjata asiakkaan luokseni.

Diakonia kuuluu kaikille

Kaikki tuntevat papin pantoineen juhlista ja toimituksista. Ehkä joku luulee katukuvassa vihreäpaitaista diakoniakin papiksi. Diakonit jalkautuvat arkeen matalalla profiililla. He kohtaavat ihmisiä elämän rajapinnoilla, joilla seuralaisena on nälkä, velka, riippuvuus, ahdistus – ja mitä näitä nyt on, asioita, jotka voivat osua kenen tahansa kohdalle.

Niin kuin voi erehtyä työntekijän paidasta, voi erehtyä myös diakonia-asiakkaan tilanteesta; hänellä ei välttämättä ole muovikassia ja resuista olemusta.

Kannelmäen seurakunnan esite kertoo, että diakonia kuuluu kirkon perustehtäviin. Se on avointa ”vuoropuhelua arkisen elämän ja kristillisen uskon välillä”.

Heidi Metsälän mukaan työn juuret juontavat Raamattuun. Nykykirkkokin jatkaa sitä, mikä alkuseurakunnassa aloitettiin.

– Jeesus itse on esimerkki. Hän jalkautui ihmisten pariin, palveli ja tiivisti kultaiseen sääntöön: tee muille kuten toivot itsellesi tehtävän.

–Alkuseurakunnan papit saivat kutsun saarnata sanaa sekä jakaa leivän ja viinin. Kun ne oli syöty ja nautittu, lähtivät kristityt viemään naapuriin, sairaille ja köyhille, mitä oli jäänyt yli, ruokaa ja rahaa.

Siitä diakonin virka alkoi kehittyä ja organisoitua. Suomessa vietetään parhaillaan diakonian juhlavuotta. 1.9.2022 tuli kuluneeksi 150 vuotta siitä, kun Matilda Hoffman vihittiin Suomen ensimmäiseksi diakonissaksi. Heidi muistuttaa, että alkukristittyjen ja matildojen jälkeen sekä viranhaltijoilla että kaikilla kristityillä on tämä tehtävä.

– Yleinen pappeus koskee myös diakoniaa. Emme voi sanoa hädässä olevalle ihmiselle, että rukoilen puolestasi, ja lähettää hänet sitten nälkäisenä kotiin.

Tehtiin peti

Heidistä tuli diakoni 34 vuotta sitten. Diakonista toimintaa hän näki jo lapsena.

– Koti Helsingin Toukolassa oli avoin, ja meillä kävi paljon erilaisia ihmisiä. Niille, jotka tarvitsivat apua ja yösijaa, tehtiin peti. Paavalin seurakunta tuli tutuksi pyhäkoulun kautta; kävijästä opettajaksi. Sitten menin tyttökerhoon ja rippikouluun. Seurakuntanuorena minua pyydettiin vanhusten leireille työntekijäksi.

Heidin ”matildahoffmaniksi” tuli diakonissa Marja Aho, joka kävi Heidin isovanhempien luona mummua tukemassa, kun vaari oli muistisairas.

– Kotikäynneillä hänessä oli jotain tosi iloista ja välitöntä. Hän osasi olla kaikkien kanssa. Myöhemmin hän on tehnyt uraauurtavaa työtä mielenterveystyön diakonissana. Marjan ja muidenkin esikuvien perässä lähdin opiskelemaan Helsingin diakoniaopistoon.

Pienen laukun siunattu sisältö

Kannelmäen alueella asuu 30 000 ihmistä, joista alle puolet kuuluu kirkkoon. Heitä varten seurakunnalla on kolme diakonia, siis kaikkia 30 000 varten.

– Palvelemme kaikkia, oli ihminen vaikka muslimi tai kirkkoon kuulumaton. Jos asut tällä alueella, olet oikeutettu saamaan apua.

– Kirkon ja uskon kulmakivi on Jeesus, joka kohtasi kaikkia, ei vain rekisteriin kuuluvia. Niin rakkaus ilmenee.

Diakonien työnjako ei perustu alueeseen vaan ikään. Heidi Metsälän vastuulla ovat tällä hetkellä yli 65-vuotiaat yksinäiset, seurakunnan alueella asuvat. Hän käy palvelutaloissa ja hoivakodeissa valmiina keskustelemaan ja jakamaan myös ehtoollista.

– Mukana pienessä ihanassa laukussa kulkevat ehtoollisvälineet, sunnuntaina siunatut leipä ja viini.

Joskus kyse on kuin tarinan ”klousaamisesta”. Ihmisellä on elämän kalkkiviivoilla tarve tilinpäätökseen ja kertoa asioistaan ennen lähtöä.

– Jutellaan, painaako jokin mieltä. On asioita, joista on vaikea puhua omille lapsille, ja tilannetta ymmärtävät ikätoverit ovat ehkä jo kuolleet. Keskusteluun voi liittää synninpäästön ja Herran siunauksen, että lähtijä saisi olla vapaa.

– Meillä on myös ehdoton vaitiolovelvollisuus.

”En jaksa enää”

Diakonit ovat yhteydessä muihinkin alueella toimiviin tahoihin, kuten nuorisotyöhön, kotihoitoon ja sosiaalityöhön. Sieltä ja naapurista saatetaan vinkata, että olisi eräs ahdistunut vanhus. Tai omainen soittaa: Äiti asuu yksin Kannelmäessä, itse asun kauempana, voitko soittaa tai käydä hänen luonaan.

Vanhat vanhemmat saattavat saada itsekin jo eläkeiässä olevan omaisen ymmälle, kun voimavarat tai tiedot eivät enää riitä hoitamiseen.

– ”En jaksa enää äitini tilannetta! Saanko tulla käymään?” Näin alkoi eräs puhelu juuri eläköityneen ihmisen kanssa. Tapasimme diakoniatyömme viljelypalstalla, ja kuuntelin hänen sydämensä lastia, joka oli kasvanut ja kasaantunut. Sitten hän tokaisi: ”Nyt taakka vähän keveni, ehkä meistä voisi koota oman ryhmänsä?” Se oli hyvä idea!

– Diakonit ja nuorisotyöntekijät menevät myös kouluille, kirjastoon ja nuorisotalolle sekä ovat mukana alueverkostossa, jonka kokouksissa saa tietoa; mistä on löytynyt huumeneuloja ja missä on vaarallista. Se on osa nuorten turvaverkkoa.

Odotettu juhlavieras

Moni katsoo rajapinnan ihmisiä pitkin nenänvartta. Millainen ihmiskuva sinulle on tullut työn kautta?

– Melkein näen vain ne epäonnistujat. Jonkun kohdalla diakonia voi olla viimeinen piste, jossa saa ihmisarvon. Rakastan ja kunnioitan kaikkia. Menen sitten arvostetun seurakuntaneuvoston jäsenen tai syrjäytyneen vanhuksen synttäreille, pukeudun molempia varten samalla tavoin ja vien samat lahjat.

Kerran eräs vanhus tuli juttelemaan Heidille täällä Kaaressa. Kesällä oli tulossa 80-vuotispäivä.

– Kysyin, miten aiot juhlia. ”En varmaan sen kummemmin...” Kysyin, juotaisiinko yhdessä synttärikahvit. ”Se olisi tosi mukavaa!” Laitoin päivän kalenteriin. Kun sitten menin kukkakimpun kera, sankari odotti minua leninki päällä. Nautimme kakkukahvit. Oi, sitä kahden naisen kohtaamista ja iloa; olin odotettu juhlavieras arjen keskellä.

Hävikkiruokaa ja yhteyttä

Heidi sanoo katsovansa ihmisiä samalla lailla kuin aikoinaan Marja Aho katsoi ja lähestyi Heidin kirkkoon kuulumatonta vaaria ja mummua, joka kuului toiseen seurakuntaan.

– Hänestä säteili rakkauden hymy. Haluan kohdata samoin ihmisiä asumis- ja päihdeongelmaisten yksiköissä. Olen saanut lahjan olla siinä tilanteessa, katsoa silmiin ja pysähtyä kuuntelemaan. Haluan olla kuin Kristuksen jalkoina ja katsoa toista ihmistä kuin hänen silmillään.

Heidi Metsälä puhuu arjen pyhyydestä, kun kaksi ihmistä kohtaa ja taivas laskeutuu siihen.

– Oli rukousta tai ei. Annan ihmisarvon leskelle, orvolle, köyhälle, syrjäytyneelle. He eivät ehkä käy kirkossa, ja mietin, mihin voisin heitä kutsua? Kun ihminen on nähty, hän voi löytää oman paikkansa vaikka vesikannujen täyttäjänä, ruokakassien jakajana, villasukkien kutojana tai sauvakävelyjen järjestäjänä.

Heidi pohtii jumalanpalvelusta, jossa on kaava muttei kohtaamista, ja ihmisiä, jotka eivät tunne sitä kaavaa, kieltä ja virsiä.

– Miten olisi vaikka hävikkiruuasta tehty lounas ja pöytäyhteys messun jälkeen?

Diakonia lähtee alttarilta

Liukumatot kuljettavat ostoskärryjen ja asiakkaiden lisäksi heidän taakkojaan. Diakoni Heidi sanoo, että inhimillisin voimin ei jaksa. Hän käy työnohjaajalla ja on itse seurakuntayhtymän työnohjaaja.

– En ole jäänyt pyhäkoulutyttövaiheeseen vaan nähnyt elämän raadollisen puolen. Näen Kristuksen kasvot; hän kulkee ja kolkuttelee lähimmäisissä.

– Joka aamu varustaudun työhön rukouksella ja Raamatulla. Pyydän Jeesusta lähtemään kanssani, että voisin olla hänen tuoksunaan ja työkalunaan – keitä kohtaankin. Sitten annan itseni siihen päivään.

– Hengellinen elämä liittyy jaksamiseen. Diakonia lähtee alttarilta kuten se lähti alkuseurakunnassakin. Työtä ei jaksa ilman Kristus-kalliota.

Kello lähestyy keskipäivää. Liukumatot rullaavat. On aika avata ovi.