Vanhoillislestadiolaisuudesta irtaantuneet saavat äänen uutuuskirjassa

Nyt vapaa olen – vanhoillislestadiolaisuudesta irtautuneiden kertomuksia
-teos (Kustannusosakeyhtiö HAI) sisältää toistakymmentä kertomusta siitä, mitä liikkeessä kasvaneelle merkitsee yhteisöstä irtautuminen ja tunne oppirakennelman sortumisesta.

Kirjan toimittanut Topi Linjama on joensuulaisen freelance-toimittaja ja filosofian maisteri. Hän näkee, että kirja antaa äänen kokemuksille, joita ei ole haluttu kuulla liikkeen sisällä eikä ehkä ymmärretty liikkeen ulkopuolella. Hän kertoo kirjassa myös oman tarinansa. Linjama ja neljä muuta kirjoittavat omilla nimillään, muut nimimerkillä. Kirjoittajien irtautumiset liikkeestä ajoittuvat viime vuosiin. Kirja julkaistaan huomenna tiistaina 18.3.

– Liikkeen sisällä irtautumiskertomukset usein sivuutetaan esimerkiksi sanomalla, että synti vei ulos Jumalan valtakunnasta. Kokemukseen torjumisesta on syynä kenties se, että vanhoillislestadiolaiset haluavat suojella omaa maailmanjärjestystään. Kirjan kertomusten perusteella näyttää pikemminkin siltä, että rehellisyys on se, joka vie ihmisiä ulos, Topi Linjama
sanoo.

Yhteisön ulkopuolella irtautumisen problematiikkaa ei puolestaan aina ymmärretä.

– Jos maailmankuva, identiteetti, moraali, sosiaaliset suhteet ja monet suuret elämänvalinnat kytkeytyvät liikkeeseen, siitä ei irtauduta hiiren klikkauksella.

Linjama toivoo, että kirja auttaa samanlaisissa tilanteissa olevia työstämään ja peilaamaan omia kokemustaan kirjassa kerrottuihin.

En pyri mustamaalaamaan

Topi Linjama muistuttaa, että kirja tarjoaa vain yhden näkökulman vanhoillislestadiolaiseen todellisuuteen.

– Tämän kirjan tarkoituksena ei ole kertoa totuutta vanhoillislestadiolaisuudesta. Se tarjoaa yhden näkökulman siinä missä vaikkapa Päivämies tai Maijan tarina -kirja. Kun tarinavarantoa kartutetaan, kuva liikkeestä tarkentuu ja rikastuu, ja ehkäpä vähitellen voidaan luopua todellisuudelle väkivaltaa tekevästä hyvä-paha-jaottelusta, Linjama toteaa.

– Toivon, että kirjaa luetaan myös yhteisön sisällä. En siksi, että ihmiset jättäisivät heille tärkeän ja rakkaan yhteisön – tämä ei ole tavoitteenani – vaan siksi, että heidän käsityksensä omasta yhteisöstään rikastuisi ja he voisivat korjata niitä ongelmakohtia, joihin kirjoittajat ovat törmänneet, hän painottaa.

Hänen mukaansa tavoitteena ei myöskään ole liikkeen tai sen opetuksen mustamaalaaminen.

– On kiistatonta, että joitakin yhteisö ja sen opetus suojelevat ja auttavat. Yhtä kiistatonta on, että joitakin yhteisö ja sen opetus eivät suojele eivätkä auta. Tällaisille ihmisille kirja antaa äänen.

Hyvä ja paha ovat kaikkialla

Linjama esitti aineistopyynnön Kotimaa24:ssä vuosi sitten. Hän sai kymmeniä yhteydenottoja, kaukaisimmat Amerikasta. Näistä hän valitsi kirjaan viisi tarinaa. Loput seitsemän hän sai muita reittejä.

– Rajasin kirjani ulkopuolelle kertomukset, joissa vanhoillislestadiolainen liike kuvataan yksiselitteisen pahana ja huonona. Tällainen käsitys tekee oikeutta todellisuudelle yhtä vähän kuin käsitys liikkeestä yksiselitteisen hyvänä ja rakkaudellisena. Näkemykseni mukaan sekä hyvä että paha ovat kaikkialla, niin vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä kuin sen ulkopuolella. Pahasta ei päästä henkilöimällä se johonkin ihmisyksilöön tai ihmisjoukkoon.

– Kirjoitukset ovat syntyneet pääosin vaiheessa, jolloin irtautumisesta on kulunut aikaa varsin vähän. Kirjoittajat ovat 30–50-vuotiaita. Kaikki ovat lähteneet yhteisöstä enemmän tai vähemmän omasta halustaan, eikä kirjoittajien kokemuspiiriin kuulu liikkeestä ulospotkimisia, jotka traumatisoivat monia 70-luvulla liikkeestä ulosjoutunutta.

Linjaman mukaan kertomukset vahvistavat, että liikkeen sisällä on monenlaisia todellisuuksia. Kuusamon vanhoillislestadiolaisten uskontodellisuus voi olla hyvinkin toisenlaista kuin espoolaisten.

Ei lahko eikä herätysliike

Eräs kirjoittaja puhuu kirjassa vanhoillislestadiolaisuudesta lahkona. Linjama ei käyttäisi itse sanaa lahko, muttei myöskään sanaa herätysliike.

– Vanhoillislestadiolaisuudessa on niin paljon kulttuuria ja etnisyyttä, etten kuvaisi sitä herätysliikkeeksi. Vanhoillislestadiolainen liike sanaa käytän itse. Liike on neutraalimpi sana kuin lahko.

Kirjan tarinoista päätellen liikkeestä irtautuminen on ollut monelle hyvin vaikea ja raskas prosessi. Onko kaikilla irrottautuneilla näin möykkyinen tie kuljettavana?

– Ei, eihän kirjassa ole sellaisten kertomuksia, jotka eivät näe vaikeaksi irrottautua. Heille irtautuminen on vaikeaa, jotka ovat olleet täysillä mukana, he tippuvat niin korkealta – sellaisille, jotka uskovat tähän systeemiin ja ovat hyvin syvällä sosiaalisesti tässä yhteisössä ja joilla ei ole ulkoisia kytköksiä muualle.

Entä Topi Linjama itse? Hän sanoo olevansa yhä vanhoillislestadiolainen vaikka onkin tavallaan liikkeestä irrottautunut.

– Se on vähän niin kuin Roman Schatz on Suomen virallinen maahanmuuttaja. Onko Roman Schatz saksalainen, hänhän on asunut Suomessa 1980-luvun alusta? Linjama kysyy ja tarkoittaa sitä, että vaikka hän itse olisi asunut suomalaisena 30 vuotta Ruotsissa, hän olisi silti yhä suomalainen. Tausta on ja pysyy mukana.

Vanhoillislestadiolaisuudesta on kirjoitettu paljon viime vuosina.

– Pitkään oli hiljaista, nyt jutut tulevat ryöppynä, on monenlaisia teemoja vielä, joita voisi käsitellä. Tämä on aika johdonmukainen jatkumo tälle keskustelulle tämä kirja. Aikaisemmin nämä keskustelut ovat olleet sentapaisia, että on joko täytynyt kehua liikettä tai vaieta. Nyt ihmiset alkavat pikku hiljaa voida puhua asiasta asiana.

– Onhan uskonnollisista yhteisöistä irtautuminen ilmiönä tuttu ja jonkin verran tutkittukin. Nimenomaan tästä yhteisöstä irtautumisen kokemuksia ei ole vielä ollut tällaisena ei-tutkimuksellisena pakettina esillä, Linjama sanoo.

———-

Sitaatteja kirjasta:


+

Kirjassa kuvataan, millaista on aikuistua kolmannesta vanhemmasta, seurakuntaäidistä. Seurakuntaäiti pitää lapsestaan kiinni kaksin käsin, sillä sen mielestä ihminen voi pelastua vain pysymällä seurakuntaäidin helmoissa. Ideaalina on lapsenkaltainen, hengellisesti alaikäinen ihminen, joka katsoo paremmaksi seurata kuuliaisesti laumaa kuin astua oman elämänsä subjektiksi.


+

Jos lestadiolainen sanoo lapselleni, että ”äitisi ei pääse taivaaseen”, pyydän pohtimaan, millainen käsitys lestadiolaisuudesta hänelle syntyy. Älkää rikkoko lapsen uskoa. Älkää kääntäkö lapsiamme herätysliikettänne vastaan. Aivan kuten te suojelette lapsianne pahalta, samoin toimimme myös me. Meille pahaa on se, että lapsemme käännetään vanhempiaan vastaan uskon varjolla. Lasta ja lapsuutta tulee suojella aina.


+

Haluan vielä nostaa esille tervehtimisen. Tervehtiminen kuuluu hyviin tapoihin ja tervehtimättä jättäminen on loukkaavaa käytöstä uskonnoista riippumatta. Usein entiset lestadiolaiset ohitetaan tervehtimättä kaupassa, juhlissa ja kadulla.


+

Luovuttuani liikkeestä tunsin tuottaneeni läheisilleni valtavan huolen ja ahdistuksen, pettymyksenkin. Ymmärsin heidän reaktioitaan, sillä tiesin heidän todella pelkäävän, että joudun kuoltuani helvettiin. Joidenkin olisi ollut helpompi ymmärtää se, että olisin fyysisesti kuollut. Kuolema olisi vienyt minut taivaaseen ja heillä olisi ollut jälleennäkemisen ihana toivo. Nyt olin heille hengellisesti kuollut ja matkalla helvettiin. Isäni sanat muistan lopun elämääni: Älä sinä huoli onko sinulle paikkaa kuoleman jälkeen, kyllä helvetissä tilaa on. Tiedän, että hän halusi vain muistuttaa minua siitä, kuinka tärkeänä hän vanhoillislestadiolaista uskoaan piti. Mutta pahalta nuo sanat tuntuivat.


+

Parikymppisenä aloin tunnistaa itsessäni kaksinaismoralismin piirteitä. En pitänyt syntinä hyvän maailmallisen musiikin kuuntelemista, paria saunakaljaa silloin tällöin, urheilun seuraamista tai tavoitteellista urheilemista, mitä itsekin harrastin. Näin Jumalan lahjana kyvyn tehdä kaunista musiikkia enkä nähnyt ongelmaksi pientä rentoutumista saunoessa. Urheilua pidin hyvänä tapana vaalia Jumalan minulle antamaa terveyttä. Urheilu itsessään on hieno tapa viettää aikaa yhdessä ja opiskella sosiaalisia taitoja sekä oppia kohtaamaan pettymyksiä ja lisätä hyvinvointia. Tämän suurempia eivät syntini olleet. Erehdyin tuomaan nämä asiat pari kertaa esille ja törmäsin mustavalkoiseen ajattelutapaan. Minun sanottiin elävän synnin luvallisuudessa ja paatumuksen tilassa enkä tällaisena olisi taivaskelpoinen. Rukoiltiin, että armo avaisi ymmärrykseni ja palaisin seurakuntayhteyteen Jumalan lasten joukkoon. Tein parannusta, sain hyväksynnän, mutta harrastin yhä noita asioita salaa muilta. Koin, että omantuntoni oli puhdas Jumalan edessä, mutta ei yhteisön edessä, koska en pystynyt noudattamaan normistoa.


+

Alan ymmärtää, miksi netin blogeja ei pidetä uskovaiselle sopivana tiedonlähteenä. Luen tekstejä, jotka ruokkivat epäilyksiäni ja jotka pukevat sanoiksi ajatuksia, joita yritän pitää poissa mielestäni. Monet lukemani kirjoitukset ovat johdonmukaisuudessaan lähes vastaansanomattomia. Oikeastaan pelottavia uskonvarmuuteni kannalta. Esimerkiksi, että hoitokokoukset olivat hengellistä väkivaltaa eivätkä uskon hoitamista. Tai että Raamatusta ei löydy perusteita sille, että vanhoillislestadiolaisuus olisi ainoa oikea usko, tai sille, että raskauden ehkäisy olisi syntiä. On toisaalta helpottavaa huomata, etten ole ajatuksineni yksin.


+

Olen pohtinut, miksi tai miten eroni vanhoillislestadiolaisuudesta tapahtui. Siinä on ollut jotain samaa, mitä voi olla avioerosta tai alkoholismista toipumisessa. Se on pitkä, hitaasti kuljettava tie, jossa välillä tulee takaiskuja, välillä voittoja. Hetkittäin ajattelee, että on kuivilla ja sitten huomaa, ettei olekaan. Uusissa elämäntilanteissa käsittelen yhä uudelleen lapsuuteni ja nuoruuteni herätysliikettä ja sitä, miten se vaikutti elämääni ja perheeseeni.


+

Lopullinen päätös irtautumisesta oli helpotus. Se merkitsi vapautusta salailun piinasta, riistäytymistä kahleista. Vihdoin oli tilaa hengittää ja olla oma itsensä. Se oli alussa jonkinlaista vapauden euforiaa. Ajattelin ensin lapsellisesti, että en muuttaisi elämääni mitenkään. Eläisin kuten ennenkin, mutta ilman jatkuvaa ahdistusta. Olin periaatteellinen: en todellakaan hyökkäisi ryyppäämään tai irtosuhteisiin, ehei. Halusin näyttää, että elämäni olisi jatkossakin samalla tavalla kunnollista. Vanhoillislestadiolainen propaganda antaa ymmärtää, että elämä uskovaisten joukon ulkopuolella on surullista ja onnetonta synnissä rypemistä. Ihmiset pettävät toisiaan, juovat rahansa ja perheensä tärviölle ja ovat kaikin tavoin muutenkin moraalittomia. Minäkään en osannut kyseenalaistaa propagandaa ennen kuin näin, että se oli pötyä. Näin, että enemmistö ihmisistä elää moraalisesti hyvää elämää, vaikka eivät ole vanhoillislestadiolaisia. Heillä on jopa korkeampi moraali kuin minun tuntemillani uskovaisilla. Aloin ymmärtää, että uskonnollisuus ja eettisyys eivät ole synonyymeja tai edes rinnasteisia asioita.


+

Tästä alkoi uuden suhteen muodostuminen lapsuuteni herätysliikkeeseen. Löysin yhteyden jo menetetyiksi luultuihin tuttuihin ja ystäviin. Ymmärsin, että olin turhaan kuvitellut kaikkien vanhojen ystävieni hävinneen. Tajusin, etteivät kaikki vanhoillislestadiolaiset suhtautuneet minuun, uskovaan ihmiseen, tuomitsevasti. He ajattelevat samoin kuin minä: on Jumalan tehtävä tuomita, ei ihmisten. Kokemus oli hoitava, lohduttava ja omaa uskoani vahvistava. Jos olin aiemmin ollut katkera siitä, että koin ystävieni hylänneen minut, se katkeruus suli silloin pois. Tietenkin oli ollut raskasta, kun ennen tutut ihmiset eivät tervehtineet vaan vaihtoivat kadun puolta vastaan tullessaan, mutta enää se ei tuntunut niin pahalta. Ensimmäistä kertaa vuosiin jotkut sanoivat minulle ”Jumalan terve”. Se nauratti enkä oikein enää osannut vastata samoin, mutta tuntui silti hyvältä. Oli kodikas ja hyvä olo. Tajusin, ettei kaikki ollutkaan mennyt sinä päivänä, kun ilmoitin jättäväni lestadiolaisen liikkeen.


+

En tiedä yksinäisempää hetkeä kuin se, kun irrottautuu tiiviistä uskonyhteisöstä. Vaikka samanmielisiä ihmisiä ympärillä olisikin, on konkreettinen irtaantuminen aina tehtävä yksin. Kuolinhetken yksinäisyys lienee lähin vertauskohta: kuolemasi hetkellä olet yksin, vaikka kuinka joku kädestä pitäisi.

Edellinen artikkeliTänään on Pyhän Patrickin päivä
Seuraava artikkeliKotimaa Pro: Vanhoillislestadiolaisten irtautumiskertomuksista kirja

Ei näytettäviä viestejä