Tutkijat näkevät nyt merkkejä uskonnon paluusta – jos Jumala koskaan katosikaan

Vanhassa vessakirjoituksessa luki ensimmäisellä rivillä: ”Jumala on kuollut! – Nietzsche” ja toisella: ”Nietzsche on kuollut! – Jumala”.

Friedrich Nietzsche (1844–1900) ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen jumalten kuoleman manaaja. 1900-luvulla saksalaisfilosofin uskomus keräsi kannattajia etenkin Euroopassa.

Pohjois-Amerikka seurasi perässä maallistumisprosessissa. Vuonna 1966 Time-lehden kannessa kysyttiin: ”Onko Jumala kuollut?”

Viime vuosina on kuitenkin puhuttu Jumalan paluusta. Väitettä käsitellään sosiaalietiikan professorin Jaana Hallamaan ja systemaattisen teologian yliopistonlehtorin Timo Koistisen toimittamassa artikkelikokoelmassa Jumalan paluu 2000-luvulle (STKS 2020). Kirjoittajat koettelevat käsitystä, että maallistuminen on väistämätön seuraus markkinatalouden, demokratisoitumisen ja tieteellis-teknisen ajattelun leviämisestä koko maailmaan.

Uskontotieteilijä Teemu Tairan mukaan 1960-luvun länsimaisen älymystön kertomukseen kuului käsitys uskonnon heikentyvästä asemasta: modernisaation myötä jumalat ja uskonnot kuolisivat. Keskustelu uskonnon paluusta lievensi älymystön uskontosokeutta.

Toinen trendi on kampanjointi ateistisen identiteetin puolesta. Ihmisten halutaan tulevan ulos kaapista ja julistautuvan ateisteiksi.

Osalle uusateisteista uskonnosta, lähinnä kristinuskosta, on tullut ”vasemmistolaisen ateistisen älymystön poliittinen resurssi”, Taira toteaa. On katsojan silmässä, näkeekö tässä ”Jumalan ja ateismin paluun synteesissä” jonkinlaisia jälkiä kristinuskon Jumalasta.

Uskonnot vaikuttavat yhä vahvasti

2000-lukua kohti käytäessä huomattiin, että uskonnot vaikuttavat yhä vahvasti kaikkialla, kansainvälistä politiikkaa myöten. Teoksen toimittajien mukaan erityisesti islam on ollut monien väkivaltaisten konfliktien taustalla. Vuoden 2001 WTC-iskut, jihadistinen terrorismi sekä vahvasti uskovaisista maista tulleet pakolaiset ja siirtolaiset herättivät maallistuneet eurooppalaiset ja jenkit miettimään uskonnon merkitystä uudelleen.

Uskonnon paluu keskustelujen agendalle ei ole kuitenkaan hidastanut perinteisten kristillisten kirkkojen hiipumista. Yhä useammat länsimaalaiset määrittelevät itsensä uskonnottomiksi tai ateisteiksi.

Venäjä kulkee maallistumiskehityksen vastavirtaan uskonnollisessa renessanssissaan. Venäjän kulttuurihistorian dosentti Elina Kahla toteaa, että presidentti Vladimir Putinin johtama kirkon ja valtion yhteistoiminta on uusi normaalitila. Ortodoksisella kansalaisuskonnolla perustellut konservatiiviset perinnearvot ja patriarkaaliset ajatusmallit valjastetaan ylläpitämään kansan yhtenäisyyttä – ja torjumaan liberaalia länsimaista hapatusta.

Patriarkaalisuuden kaipuu kertoo yrityksestä ratkaista ristiriitoja

Professori Jaana Hallamaa kuvaa, miten uskonnot tarjoavat lännessäkin ideologisen väylän kestää tai torjua arvojen ja maailman muutoksen tuottamaa turvattomuutta.

Kristittyjen konservatiivilaita protestoi, kun ”perinteisiä arvoja” ja sukupuolirooleja haastetaan. Esimerkiksi Yhdysvaltojen reformoidusta perinteestä innoitusta ammentavat uuskonservatiivit haluaisivat asettua menneestä maailmasta tuttuihin, rikkomattomiin sukupuoli- ja seksuaalirooleihin. Kristillinen patriarkaalisuus tarjoaa heille ratkaisuksi ”raamatulliseksi” sanotun sukupuolijärjestyksen.

Netissä taas nousee aggressiivista ja avoimen antifeminististä miesasialiikehdintää. Sen äänitorvet haluaisivat pakottaa ”väärin vapautuneet” naiset takaisin miesten hallintaan ja seksuaaliseen alamaisuuteen.

Arvojen muutosten vastustajien yhteisiä vihollisia ovat liberalisoitumis- ja vapautusliikkeet, kulttuurinen monimuotoisuus ja globalisaatio.

Hallamaa näkee patriarkaalisuuden kaipuun kertovan pikemminkin yrityksestä ratkaista yksilö- ja yhteisöidentiteettiä uhkaavia ristiriitoja kuin Jumalan paluusta kulttuuriimme. Professori pohtii, hukkaavatko menneen maailman haikailijat mahdollisuuden etsiä ja rakentaa yhdessä erilaisten ja eri tavoin ajattelevien ihmisten kanssa tasavertaiseen toimijuuteen perustuvia suhteita.

Jumala on ollut aina olennainen osa populaarikulttuuria

Populaarikulttuurin kriittisiä uskonnon kuvauksia ja misoteismia eli ”jumalvihaa” esittelee ekumeniikan dosentti Olli-Pekka Vainio. Hän näkee uskonnon ja Jumalan olleen aina olennainen osa populaarikulttuuria. Siksi ei voida sanoa, että Jumala olisi erityisesti palannut siihen.

Tavat, jolla uskonto esitetään, ovat pysyneet melko samanlaisina. Uskonnollisten väärinkäytösten parodiointia ja viihteellistä kritiikkiä on harrastettu jo kauan.

Misoteistinen traditio kyseenalaistaa sellaiset jumaluuden yksinkertaiset vastineet, jotka ihminen on luonut omaksi kuvakseen.

Politiikan areenalta Jumala ei koskaan poistunutkaan

Teologian tohtori Lauri Kemppaisen tuntuma on, että erilaisten heimojen ja identiteettien taivaallisista takuumiehistä puhutaan enemmän kuin Jumalasta esimerkiksi ihmisoikeuksien perustana tai normatiivisen etiikan edellytyksenä.

Kemppainen on kiinnostuneempi universaalista Jumalasta kuin paikallisissa kulttuurisodissa käytetyistä heimojumalista. Hän väittää, ettei Jumala todellisuudessa koskaan poistunut politiikan areenalta. Jos jumala-käsite ymmärretään koko sen metafyysisessä laajuudessa, politiikka sivuaa aina jossain määrin kysymystä Jumalasta tai jumalattomuudesta.

Tilanne on siis osapuilleen sama kuin Kummeli-urkuri Kalevi Härvän: ”Hän teki comebackin, vaikkei koskaan missään ollutkaan.”

Kuva: Freija Özcan. Istanbulin uuden lentokentän hiljaisessa tilassa on eri uskontojen symboleja merkiksi siitä, että kyseessä on kaikkien yhteinen rukoustila.

***


Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.


Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.

Edellinen artikkeliKörtit ja kansanlähetysväki kokoontuvat virtuaalisille kesäjuhlilleen
Seuraava artikkeliUlkoministeriö myönsi hanketukea kehitysyhteistyöhön – mukana kristillisiä järjestöjä

Ei näytettäviä viestejä