Heitä on tullut vuosisatojen varrella lännestä ja idästä. He ymmärsivät ensimmäisinä naisten kouluttamisen tärkeyden, ja opettivat suomalaiset myös neulomaan sukkapuikoilla. Nykyään he, viitisenkymmentä eri-ikäistä naista ympäri Suomea, tekevät tuohuksia, johtavat päiväkoteja, viljelevät yrttejä, kirjoittavat kirjoja, antavat uskonnonopetusta, majoittavat matkailijoita ja jakavat voileipiä kadunmiehille.
Ja rukoilevat. Kuten sisaret kaikkialla maailmassa, kirkkokunnasta ja järjestöstä riippumatta.
Läntisessä kristillisyydessä, eli katolisessa ja protestanttisissa kirkoissa, naisten tai miesten uskonnolliseen elämään keskittyviä yhteisöjä kutsutaan tavallisesti sääntökunniksi. Nimi tulee luostarisäännöstä, joka määrittää yhteisön jäsenten toimintaa. Sääntökuntiin liittyvät naiset lupaavat tavallisesti köyhyyttä ja naimattomuutta sekä kuuliaisuutta yhteisön sääntöä ja sen johtajia kohtaan.
Suomessa on ollut sääntökuntaelämää keskiajalta lähtien. Suomen keskiajan katolisista luostareista ehkä tunnetuin, Naantalin luostari perustettiin 1400-luvulla. Reformaation jälkeen sääntökuntaelämään tuli pitkä katkos, mutta 1800-luvulla läntisen kirkon sääntökunnat alkoivat tehdä paluuta pohjolaan.
Ortodoksisen kirkon luostarihistoria on sekin pitkä. Lintulan naisluostarin juuret ovat 1800-luvulla, ja Valamon miesluostarin historia ulottuu 1300-luvulle.
Arkikielessä sääntökuntaan kuuluvista naisista käytetään sanaa nunna. Tarkalleen ottaen erityisesti katolisessa kirkossa kaikki sisaret eivät ole nunnia, vaan nunnaksi kutsutaan vain niitä naisia, jotka asuvat pysyvästi luostarissa eivätkä lähde niiden ulkopuolelle kuin hätätapauksissa. Suomessa tällaisen ankaran klausuurisäännön alaisina elää viisi naista Espoon karmeliittaluostarissa. Katoliset karmeliittanunnat tulivat Suomeen Kaliforniasta 1980-luvun lopulla. He pysyttelevät luostarin muurien takana ja puhuvat vierailijoillekin vain klausuurirajan yli.
Ortodoksikirkossa kaikki lupaukset tehneet naispuoliset kilvoittelijat ovat nunnia. Idässä luostarielämästä puhutaan usein enkelielämänä. Nykyään lähes kaikki suomalaiset ortodoksinunnat elävät enkelielämäänsä Lintulan luostarissa Heinävedellä, mutta myös Helsingistä löytyy pikkuinen ortodoksinen luostariyhteisö.
{kuva_24fbef0c-6331-49bd-a2d7-5e6ce4343f1a}
Kuva: Turun katolisen kirkon lasimaalauksissa kuvataan katolisen kirkon historiaa Suomessa. Birgittalaissisaret osallistuvat seurakunnan messuun päivittäin.
Suurin osa suomalaisista sääntökuntalaisista ei kuitenkaan ole nunnia ainakaan sanan tiukassa merkityksessä. Sen sijaan he ovat sisaria, joiden enkelielämä sujuu jalat tukevasti maassa.
Näin on esimerkiksi Turussa. Siellä katolisen kirkon yhteydessä asuvat birgittalaissisaret elävät puoliklausuurissa. Se tarkoittaa sitä, että vierailla ei ole pääsyä sisarten omiin huoneisiin, mutta että sisaret voivat liikkua tarvittaessa niiden ulkopuolella. Ja tarvettahan on. Sisaret vierailevat seurakuntalaisten kodeissa ja sairaaloissa sekä auttavat tarvittaessa kirkon kunnossapidossa ja seurakunnan tehtävissä.
Lisäksi he pyörittävät opiskelija-asuntolaa ja vieraskotia, jonka vieraat tulevat yllättävistäkin taustoista. Birgittalaissisar Marja-Liisa kertoo, että esimerkiksi ensi kesän Ruisrock-festivaalivierailta on jo tullut majoituskyselyitä.
– Vieraskoti on kuitenkin vain väline, jolla toteutamme karismaamme, sisar Marja-Liisa muistuttaa.
Jokaisella katolisella sääntökunnalla on oma karisma, jota voisi kuvata sääntökunnan tehtäväksi ja tarkoitukseksi kirkon sisällä. Pienessä paikalliskirkossa eri järjestöjen karismat täydentävät toisiaan. Birgittalaisten karismaan kuuluu erilaisten ihmisten kohtaaminen, Kristuksen rakkaudesta todistaminen ja kirkon ykseyden vaaliminen.
Suomalaiset birgittalaissisaret ovat Naantalissa keskiajalla toimineen pyhän Birgitan sääntökunnan jälkeläisiä, mutta he kuuluvat järjestön uuteen haaraan, jonka perusti ruotsalainen Elisabeth Hesselblad 1900-luvun alussa. Vuosi sitten pyhimykseksi julistettu Hesselblad kastettiin alun perin luterilaiseen kirkkoon. Siksi kirkkojen yhteys ja ekumenia näkyvät birgittalaisilla niin teoissa kuin rukouselämässä.
– Meillä on neljä rukoushetkeä päivässä, ensimmäinen tavallisesti aamukuudelta. Rukousten kautta sekä viemme eteenpäin pyhän Birgitan ja pyhän äiti Elisabethin viestiä kirkon ykseydestä että valmistamme omia sielujamme taivasta kohti.
– Maailmassa on 55 birgittalaisluostaria, ja aina jossakin on alkamassa rukoushetki. Muodostamme rukousjatkumon, kuin helminauhan, Marja-Liisa kertoo.
Suomalainen luostarielämä on alusta alkaen ollut kansainvälistä. Kolmisenkymmentä vuotta sitten avatussa Turun birgittalaisluostarissa asuu yksi italialainen ja intialaisia sisaria, ja yhteisön tuore ylisisar Bernabé on Meksikosta. Pohjanmaalta kotoisin oleva sisar Marja-Liisa on luostarissa pidemmällä vierailulla, ja palaa syyskuun lopulla takaisin yhteisön päätaloon Roomaan.
– Päätalossa nähdään sisariston kokonaistilanne. Kuuliaisuusvala tarkoittaa sitä, että olemme valmiita siirtymään tarvittaessa paikasta toiseen.
{kuva_432d32cb-4deb-4793-9109-4c380f8d15d0}
Kuva: Birgittalaissisarten sääntökunta on monikulttuurinen. Intialaissyntyinen sisar Dia (oik.) on asunut Suomessa yli 20 vuotta.
Luterilaisen kirkon sisällä luostarihengellisyyttä ja kristillistä yhteisöelämää on vuosien varrella vaalittu esimerkiksi Anna-Maija Raittilan Morbackassa ja Enonkosken luostariyhteisössä, mutta sääntökuntaperinne luterilaiselta kirkolta puuttuu. Anglikaanisessa ja reformoiduissa kirkoissa reformaation yhteydessä katkennutta perinnettä heräteltiin uudestaan 1800-luvulta alkaen, ja Suomessakin asuu muutamia protestanttisten tai ekumeenisten yhteisöjen jäseniä.
Mutta on Suomessa yksi luterilainen sääntökuntakin. Se löytyy Naantalista.
Keltaista puutaloa ei mutkaiselta kylätieltä nähtynä aavistaisi luostariksi. Lähempänä taloa aidanpielessä on pieni kyltti, jossa lukee Mariadöttrarna av den Evangeliska Mariavägen, Evankelisen Mariatien Mariantyttäret. Talon sinipukuiset asukkaat sisar Elisabet ja sisar Janina vaihtavat kuistilla kuulumisia naapurin kanssa. Hän on tullut poimimaan omenoita luostarin puutarhasta. Keskustelu käydään suomeksi. Keskenään suomenruotsalaiset sisaret puhuvat äidinkieltään.
Mitä on luterilainen sääntökuntaelämä? Säännöllisiä rukoushetkiä, ihmisten kohtaamista, taloustöitä.
Katolisten birgittalaissisarten lailla Mariantyttäret rukoilevat ykseyttä kirkkojen ja seurakuntien välille. Pienelle yhteisölle ekumenia on luontevaa: kutsumuselämä yhdistää, ja ystäviä löytyy niin katolisista sääntökuntasisarista kuin ortodokseista.
– Luterilainen kirkko on se, mihin olemme syntyneet, mutta voimme avautua muuhunkin. Se antaa rikkautta, sisar Janina sanoo.
Mariantytärten sääntökunta on kotoisin Ruotsista. Paulina Mariantyttärenä myöhemmin tunnettu Gunvor Paulina Norrman kokosi ympärilleen naisyhteisön, joka eli yhdessä rukouselämää – tai kuten sisaret sitä kuvailevat, rakkauden elämää.
Yhteistyö Pohjoismaiden välillä oli aktiivista, ja ensimmäiset Mariantyttäret antoivat lupauksensa Tanskan kirkossa. Pohjoismaiset sisaret ovat läsnä Naantalissa valokuvissa, Elisabet ja Janina asuvat talossa kaksin. Ystäviä tulee ja menee, vaikka sisaret eivät pidä itsestään meteliä.
– Etsivä löytää, niin sanotaan, sisar Elisabet kuittaa kyselyt.
Kaikesta voi päätellä, että pientä luostaria tukee uskollinen ystäväpiiri. Luostarin ympäristö on siisti ja rakennukset hyvässä kunnossa. Mariantyttäret ovat asuneet Naantalissa yli neljäkymmentä vuotta. Kutsu Armonlaaksoon tuli Elisabetille ihmeenomaisesti hänen vieraillessaan Naantalin kirkossa. Ruotsalaiset Mariantyttäret olivat kokemuksesta kuultuaan valmiita lähettämään sisaret paistinpannun ja vaatekassin kanssa Suomeen perustamaan uutta luostaria.
Sisaret elävät omalaatuista elämäänsä yhä päivä kerrallaan. Sunnuntaisin mennään taksilla Naantalin kirkkoon. Tulevaisuudesta he eivät tiedä.
– Mehän olemme aika vanhoja, Janina toteaa.
– Luostarielämän tulevaisuus on kiinni siitä, onko kutsumuksia. Jos luterilaisessa kirkossa on kutsumuksia, sitten se jatkuu. Kysymys on siitä, mitä Jumala haluaa, Elisabet sanoo.
Kiinnostuneita on vuosien varrella ollut, erityisesti suomenkielisten parissa. Mutta kun on ollut aika luopua vanhasta ja sitoutua sääntökuntaelämään, kiinnostus on loppunut.
– Siinä on se, että kun sinä lähdet, äiti itkee, sisar Janina kuvaa.
Vaikeuksista huolimatta sisaret ovat tyytyväisiä elämäänsä. Kutsumus on kantanut vuosien yli tavalla, jota on vaikea pukea sanoiksi. Sisaret kannustavat kokeilemaan elämää itse.
– Tulkaa katsomaan, Elisabet rohkaisee.
{kuva_51b37a53-e89c-4310-88a1-9602519976d0}
Kuva: Keltainen talo kätkee sisälleen Suomen ainoan luterilaisen sääntökunnan.
Tutustujia kaivattaisiin muihinkin sääntökuntiin. Naantalin Mariantyttäret eivät ole ainoa ikääntyvä luostariyhteisö. Useimmat suomalaissisaret ovat seniori-iässä, ja katolistenkin sääntökuntien yhteisöt pienenevät samalla kun katolinen kirkko Suomessa kasvaa. Yksi esimerkki muuttuvasta tilanteesta löytyy Tampereelta, jonka katolista seurakuntaa on pitkään palvellut sisaria kahdesta eri yhteisöstä.
Toinen yhteisöistä on Algeriassa toisen maailmansodan syttymisen aikoihin perustettu Jeesuksen pikkusisaret. Charles de Foucauldin hengellisyyden pohjalle rakentavalla katolisella järjestöllä oli Suomessa viitisenkymmentä vuotta sitten useita pieniä yhteisöjä. Sisaret asuivat sääntökuntansa ohjeiden mukaan ympäri maailmaa tavallisten, usein vähäosaisten ihmisten keskellä. Tampereella sääntökunta oli jo 1960-luvulla, ensin työläiskaupunginosassa Amurissa. Järjestön sisaret työskentelivät muiden tamperelaisten tapaan tehtaissa ja muuttivat Hervantaan uuden kaupunginosan syntyessä.
Jeesuksen pikkusisarten luostari on kerrostaloasunto, jonka jakavat pikkusisaret Leila ja Margareta. He ovat tällä hetkellä ainoat sääntökunnan edustajat Suomessa.
Jeesuksen pikkusisarten perustaja Magdeleine aloitti sääntökuntaelämänsä muslimipaimentolaisten rinnalla Saharassa. Yli seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin pikkusisaret asuvat Hervannassa ympäristössä, jossa muiden uskontojen tunnustajia elää samassa rappukäytävässä.
Tampere on ollut pitkään koti myös yhdysvaltalaisperäisille Kalleimman veren sisarille. He perustivat Tampereelle englanninkielisen päiväkodin vuonna 1957. Nyt kuusikymmenvuotiaan ”Enkun” oppilaat saavat jättää hyvästit sääntökunnalle. Sen kaksi vielä Tampereella asuvaa sisarta palaavat Yhdysvaltoihin lokakuussa.
{kuva_20ba40ce-e860-46d3-bf19-669779e8ea4d}
Kuva: Mariantyttärillä ei ole kotisivuja tai sähköpostiosoitetta. Yhteydenpito sujuu lankapuhelimella ja kirjeitse.
Sisar Leila on seurannut suomalaista sääntökuntaelämää 1970-luvulta asti. Sinä aikana sääntökuntien määrä, sijainti ja tehtävät ovat aina olleet muutoksessa. Turun katolisen seurakunnan yhteydessä asui aikaisemmin hollantilaisia Pyhän Sydämen sisaria, jotka toimivat myös Jyväskylässä ja Helsingissä. Näissä kaupungeissa sisarten perustamia päiväkoteja ylläpitää puolalaisperäinen, opetustehtävälle omistautunut ursuliinisisarten sääntökunta.
Sinivalkoisiin sareihin pukeutuvat Äiti Teresan Rakkauden lähetyssisaret olivat ennen tuttu näky Helsingissä. Viime vuodesta lähtien järjestön kontemplatiivinen haara on toiminut Oulussa. Ja muutama vuosi sitten Suomeen saapui kaksi aivan uuden yhteisön jäsentä. Afrikkalaistaustaiset Jeesuksen ja Marian rakkauden kahden sydämen sisaret kuulostelevat parhaillaan, mikä heidän roolinsa voisi olla suomalaisessa kirkollisessa elämässä.
Kutsumukset sääntökuntaelämään ovat vähentyneet erityisesti jälkiteollisissa maissa. Suomessa on viime vuosina vihitty useita miehiä papeiksi sekä eri sääntökuntiin että suoraan hiippakunnan alaisuuteen, mutta naisten parissa uusia sisarkokelaita tavataan äärimmäisen harvoin.
Muutosta selittävät muun muassa pieni lapsiluku ja naisen kohentunut asema. Hoitajaksi tai opettajaksi pääsee nykymaailmassa ilman hengellistä kutsumusta. Pysyvä sitoutuminen kurinalaiseen elämään voi tuntua vaikealta, eikä luostarielämää tunneta.
Vuonna 2015 katolisessa kirkossa vietettiin hengellisten kutsumusten teemavuotta. Tuolloin sisar Leilakin muistutti Helsingin hiippakunnan Fides-lehdessä uskovia rukoilemaan kutsumusten puolesta. Suurta huolta hän kieltää kantavansa. Sääntökuntien hengellinen perintö välittyy nykyäänkin eteenpäin maallikkojäsenten voimalla. Myös monet Opus Dein kaltaiset sekä yksittäisistä papeista ja maallikoista että perheistä koostuvat liikkeet vetoavat ihmisiin, jotka eivät tunne kutsua perinteiseen sääntökuntaelämään.
Sisarten merkitystä ei käy kieltäminen. Sisar Leila kertoo kuulleensa, että yksi sisar vastaa työpanokseltaan 3–4 maallikkoa.
Sisarten merkitystä ei kuitenkaan käy kieltäminen. Sisar Leila kertoo kuulleensa, että yksi sisar vastaa työpanokseltaan 3–4 maallikkoa. Tampereella Kalleimman veren sisaret ovat Leilan mukaan olleet katolisen seurakunnan tukipilareita. Vielä ei ole selvää, millaiselta kaupunki näyttää kun sisaret sen jättävät. Sääntökuntaelämän jatkuminen on sisar Leilalle rukousaihe.
– Kyllä minä rukoilen, että Pyhä Henki puhuttelee nuoria, ja että heillä on avoimuutta valita tällainen elämä. Voi toki olla, että sen rukouksen hedelmät kannetaan vaikka Australiassa, Leila hymähtää.
Myös birgittalaissisar Marja-Liisa kertoo rukoilevansa kutsumusten puolesta. Hän toivoo, että kaikissa Suomen katolisissa seurakunnissa olisi tulevaisuudessa jonkin sääntökunnan sisaria. Marja-Liisan mukaan sääntökunnat ovat vahva osa katolista seurakuntaelämää. Nuoria, kutsumusta tuntevia naisia Marja-Liisa kannustaa kokeilemaan luostarielämää rohkeasti.
Kun sisar Leilalta kysyy sääntökuntasisarten merkityksestä, hän puhuu todistuksesta. Sisaret pyrkivät välittämään Kristuksen rakkautta eteenpäin. Samalla he, haurainakin, todistavat luottamuksesta Jumalaan. Tästä todistuksesta kuulee kaikuja sisarten puheissa aina, kun kyselee suomalaisen sääntökuntaelämän tulevaisuudesta. Tai, kuten sisar Marja-Liisa sanoo:
– Pyhän Birgitan sääntökunta perustettiin 1300-luvulla, ja esimerkiksi benediktiinit ja dominikaanit ovat sitäkin vanhempia. Kyllä Jumala pitää huolen siitä viinipuusta, jonka on istuttanut.
Juttua varten on haastateltu myös Katolisen tiedotuskeskuksen johtajaa Marko Tervaporttia.
Kuvat: Pasi Leino
Päällimmäinen kuva: Sisar Elisabet (vas.) ja sisar Janina pukeutuvat mariantyttärinä siniseen. Se on neitsyt Marian ja parannuksenteon väri.