Suurperhe-elämä ja ehkäisy puhuttavat Kotimaa24:ssa

suviseurat_Loppi_lastenvau420

Kotimaa24:n sivuille on ilmestynyt useita lestadiolaisperheissä kasvaneiden omakohtaisia kertomuksia siitä, mitä haasteita suuri lapsimäärä on aiheuttanut vanhempien jaksamiselle heidän lapsuudenkodissaan. Lisäksi on jaettu kokemuksia siitä, millaista henkistä painostusta on kohdattu terveydenhuollossa, kun on haluttu pitää kiinni vakaumuksesta olla käyttämättä ehkäisyä.

Elämäntarinoista nousee esille se, että suuri määrä sisaruksia on ollut yhtä aikaa elämän suurin voimavara ja toisaalta kohtuuton työtaakka kouluikäiselle lapselle. Ensin elämä on ollut onnellista ja turvallista, mutta lapsiluvun kasvaessa jatkuvasti alkavat näkyä vaikeudet: on puutetta rahasta ja suurta huolta taloudellisesta selviämisestä, vanhemmat eivät ehdi tai jaksa pitää lapsiaan sylissä tai antaa heille yksilöllistä huomiota. Isommat sisarukset joutuvat tekemään kohtuuttoman suuren osan kodin töistä ja huolehtimaan pienten sisarusten hoidosta. Kärsivän lapsen hätää ei aina nähdä.

Eräs lestadiolaisperheessä kasvanut nainen kertoo:

”Kotona riideltiin koko ajan, kaikki oireilivat. Murehdittiin rahojen riittämistä ja mahdollista yrityksen konkurssia ja kotona asuminen kokonaisuudessaan oli valtavan stressaavaa. Minulla oli koko ajan iso hoitovastuu sisaruksista ja kukaan ei koskaan kysynyt, mitä minulle kuuluu. Minä koin, että olen ihan näkymätön, minulla ei ole mitään merkitystä, kukaan ei minua jäisi suremaan, jos kuolisin.

Muutamat asiat, mitkä auttoivat selviämään, olivat pikkusisarukset ja heidän avoin välittämisen osoittaminen minua kohtaan. He juoksivat kaulaan riemusta kiljuen, kun tulin koulusta kotiin. He olivat elämäni suurimpia ilon lähteitä, vaikka toisaalta heidän hoitamisensa tarkoitti minua kohtuuttoman paljon jo ala-asteella. Hoidin nuorempia sisaruksiani niin paljon, että he kutsuivat minua äidiksi ja usein tyyntyivät paremmin minun kuin äitimme sylissä.

 Jaksamaan auttoivat myös lukeminen ja kirjojen maailmaan pakeneminen sekä klassinen ja hengellinen musiikki. Kaikki muu musiikki oli syntiä. Ne olivat niitä elämäni voimavaroja.”

Anna-Lea Mikkola puolestaan kertoo keskusteluosiossa (uutisen ’Vanhoillislestadiolaisten johto kommentoi ehkäisykieltoa’ alla) omista vaikeista kokemuksistaan terveydenhuollossa, kun hän on halunnut pitää järkkymättä kiinni vakaumuksestaan olla ehkäisemättä.

Minulle vanhoillislestadiolaisena naisena suurin ja merkittävin ihmisoikeuskysymys on se, että saan vapaasti uskoa ja tunnustaa uskoani. Se, että olen saanut ottaa kaikki seitsemän lastani vastaan Jumalan lahjana, on myös ihmisoikeuskysymys”, Mikkola kirjoittaa.

Viidennen lapsen jälkeen minulle pidettiin puhuttelu sairaalassa (kolmen eri lääkärin toimesta), ja ehdotettiin sterilisaatiota, koska ulkopeitteeni olivat heikot. Asia esitettiin minulle ensimmäisen kerran leikkauspöydällä vatsa avoinna. Kieltäydyin toimenpiteestä. Ajattelin tuolloin, että jos kohtaloni ei ole kuolla synnytykseen myöhemmin sterilisaation ansiosta, voin herkkänä ihmisenä sairastua henkisesti. Koin sterilisaation todella negatiivisena asiana. Suostuin painostuksen alla kuitenkin sterilisaatiojonoon, mutta kun minulle soitettiin sairaalasta, että olisi aika, kieltäydyin. Sairaanhoitaja kommentoi kieltäytymistäni mielestäni ivallisesti: "Joku onnellinen saa nyt aikasi." Olisin halunnut iloita viidennestä lapsestamme, joka oli ensimmäinen tyttö perheessämme, mutta sterilisaatiopainostus loi varjon elämään. Eikä painostus todellakaan ollut ihmisoikeuksien mukaista; minut leikannut lääkäri lähes huusi minulle. Korostan, että kukaan ei pakottanut minua tuolloin, eikä koskaan myöhemminkään olemaan ottamatta sterilisaatiota”, Mikkola kertoo.

Kertomuksia suurperhe-elämästä löytyy tästä Anonyymi-blogista sekä sen kommenteista, samoin kuin uutisen ’Vanhoillislestadiolaisten johto kommentoi ehkäisykieltoa’ alla olevasta keskusteluosiosta