Kaikki kristityt on kutsuttu kylvämään. Se, keneen ja miten uskomme, muotoutuu vuorovaikutuksessa toisten kanssa.
Läheisen opettama iltarukous on halki sukupolvien ollut uskon punainen lanka. Sen avulla lapselle syntyy käsitys, että Jumalaan voi olla yhteydessä. Hänelle voi kertoa sisimmät ajatukset, häneltä voi pyytää apua, ja hän vastaa meille omalla ajallaan ja tavallaan.
Kylväjä on saattanut olla myös opettaja, seurakunnan työntekijä tai naapuri, joka on tarjonnut janoiselle lapselle lasin mehua.
Inhimillisen hyvyyden kohtaaminen voi auttaa luottamaan Jumalan hyvyyteen.
Kylväjä kylvää koko elämällään. Kylvämistä voi olla kaikki se, miten suhtaudumme toisiin ihmisiin ja ympäristöön, jossa elämme.
Rakkauden teot ovat kylvämistä, josta kylväjä ei usein itse ole tietoinen. Kylväjä tekee oman osuutensa, mutta kasvu ei ole hänen hallittavissaan.
”Lähdeihmisen” kohtaaminen voi merkitä käännekohtaa
Pyhäpäivän toisessa lukukappaleessa (1 Kor. 3: 7–15) todetaan: ”Istuttaja ei ole mitään, ei myöskään kastelija, vaan kaikki on Jumalan kädessä, hän suo kasvun.”
Välillä voi olla vaikeaa uskoa, että kylväminen tuottaa satoa. Joel Haahtela kirjoittaa pienoisromaanissaan Adèlen valinta: ”Ihmiset odottavat helposti nopeita ihmeitä, mutta hitaita ihmeitä he eivät edes huomaa. Ja maailma on kuitenkin täynnä hitaita ihmeitä. Usein johdatuksen voi nähdä vasta jälkikäteen.”
Joskus taas yhden ”lähdeihmisen” kohtaaminen voi merkitä käännekohtaa, toivon syttymistä. Haahtelan sanoin: ”On myös ihmisiä, joista valuu yli. He ovat niin täynnä että heidän voimaansa riittää muille ja he luovuttavat sitä maailmaan.”
Hengellisille isille ja äideille on näinä aikoina suuri tarve. Kaikkien kylväjien voima on kirkkain Aurinko, ylösnoussut Kristus.
On uskon siemen hento.
Se maahan kylvetään.
Niin kevyt on sen lento.
Se ei jää pimeään.
Se hiljaa mullan alla
saa kasvaa rauhassaan.
Hetkellä suotuisalla
se nousee pintaan maan.
Niin uskon siemenestä
voi vielä kasvaa puu.
Ei mikään sitä estä,
kun ihme tapahtuu.
Niin kauan työtä tehtiin.
Kun vihdoin aika on,
jo puhkeaa puu lehtiin
loisteessa auringon.
Ja vaikket vielä huomaa
kasvua siemenen,
on Jumalamme luomaa
myös usko hiljainen.
On lahjaa meillä monta,
vaan yhteinen on tie,
kun kansaa kahleetonta
maan ääriin tuuli vie.
Jos joudut sinne, missä
on uskon pimein yö,
et kulje eksyksissä,
vaan jatkuu Luojan työ.
Hän kaipauksen kohtaa.
Taas lähde pulppuaa.
Yön halki Kristus johtaa
ja uskon uudistaa.
Kirjoittaja on kirjailija, sanoittaja ja Lastenmaa-lehden päätoimittaja.
<