Saattohoitopotilaiden tueksi tarvitaan vapaaehtoisia potilasystäviä. Potilailla ei aina ole omaisia, ja moni toivoo, ettei tarvitsisi olla yksin kun kuolee.
– Ammattitaitoista henkilökuntaa ei tietenkään korvaa mikään, mutta on paljon mitä vapaaehtoiset voivat tehdä lievittääkseen kuolevan kärsimystä, kertoo tamperelaisen Mummonkammarin toiminnanjohtaja Maarit Tammisto.
– Jos potilas jaksaa jutella, jutellaan. Jos hän on levoton, voi kädestä pitäminen tuoda rauhan. Avun voi tuoda suun kostuttaminen, jalkojen hierominen, mielimusiikin soittaminen, Raamatun tai jonkun potilaalle tärkeän tekstin lukeminen, hiusten harjaaminen, Tammisto luettelee.
Tammisto antaa esimerkin Seposta, joka istui neljänä perättäisenä yönä kuolevan vanhuksen vuoteen vierellä.
– Vanhuksen omaiset asuivat toisella puolen maailmaa ja Seppo piti puhelinta vanhuksen korvalla, jotta hän saattoi vielä kuulla rakkaittensa äänen. Yksinkertainen teko, jolla oli potilaalle suuri merkitys.
Mummon Kammari kouluttaa vapaaehtoisia tukihenkilöitä Tampereen kaupungin hoitolaitoksiin sekä kotisairaanhoitoon yhteistyössä laitosten henkilökunnan kanssa.
Maarit Tammiston mielestä todellinen tarve olisi paljon nykyistä suurempi mutta hoitohenkilökunta ei aina huomaa tarjota tukihenkilömahdollisuutta potilaalle tai omaisille.
Tammisto kannustaa hoitohenkilökuntaa raportoimaan rohkeasti kiireestä ja lisäavuntarpeesta ja välittämään myös omaisille tietoa vapaaehtoisten mahdollisuudesta.
– Myös omainen kaipaa joskus vapaaehtoisen seuraa ja tukea. Suuri apu omaiselle voi olla, kun pääsee hetkeksi käymään kotona ja voi luottaa siihen, että joku on varmasti koko ajan potilaan kanssa.