Ringa Ropo on vetänyt jalkaan kirjavat trikoot ja huiskaissut hiukset poninhännälle. Harmaa Citroën painelee moottoritietä sataakahtakymppiä Riihimäeltä Janakkalaan. Rento ote ratista tuo esille pitkät, sähkönsinisiksi lakatut kynnet.
Vieressä istuva 15-vuotias Juuso kääntää radion kovemmalle. Äidin ja pojan välillä käydään muutaman sekunnin sanaton taistelu siitä, kuka päättää volyymin tason. Ratkaisu löytyy jostakin puolesta välistä.
Ringa Ropo valmentaa Janakkalan Janassa yleisurheilevaa poikaansa. Tänään vuorossa ovat viestinvaihtoharjoitukset. Kaikesta kuulee, että äidin elämän keskipisteessä ovat nyt hänen kolme lastaan.
Pituushypyn suomenennätyshypystä on 26 vuotta. Ropo on voittanut yhteensä kymmenen suomenmestaruutta pituushypystä, korkeushypystä ja viestijuoksusta – viimeisen vuonna 1994. Kilpaurheilu valtakunnan huipulla vaati paljon, mutta suurimmat kamppailunsa hän on käynyt perhepiirissä.
Citroën pysäköidään Liinalammen urheilukentän parkkipaikalle. Juuso etsiytyy juoksuryhmäänsä, joka venyttelee kentän keskinurmella. Aurinko paistaa vielä lämpimästi. Ringa Ropo nappaa autosta vesipullon ja kiipeää katsomoon seuraamaan harjoituksia. Se on melkein mukavinta mitä hän tietää.
– Harrastan lasten harrastuksia, hän toteaa.
Ringa Ropon päivät kuluvat Life Style Investin projektijohtajana Helsingissä, mutta muuten hän tinkii omista menoistaan, jos se on tarpeen. Edellisiltana hän kuitenkin ehti pelata käsipalloa Riihimäen Cocksin leidikäsiksessä.
Ringa Ropon vanhin tytär Ella, 17, on Rotary-vaihdossa Belgiassa. Nuorimmainen Emma, 12, harrastaa käsipalloa ja nuorisoteatteria.
– Tulevana lauantaina Juuso kilpailee Janakkalassa ja Emma Siuntiossa. Olisipa se toinen vanhempi, joka voisi mennä toista katsomaan, Ringa Ropo huokaa.
Hänen kaulassaan kiiltelee kultainen risti. Se kertoo, mihin suuntaan hän kääntyy silloin, kun tuki ja turva on tarpeen.
Mamma ja pappa, Ringa Ropon äidin vanhemmat, eivät katsoneet televisiosta tyttärentyttärensä pituushyppyjä. Rukoilevaiseen herätysliikkeeseen kuuluvien isovanhempien mielestä Ringa esiintyi aivan liian pienessä asussa.
– Mummolassa rukoiltiin joka ilta pylly pystyssä pitkiä rukouksia. Seuroissa istuin ja kyllä ne pitkiä kokouksia olivat, hän muistelee hymyssä suin.
Kun Ringa tuli teini-ikään, äiti alkoi käydä kirkossa.
– Pelkäsin, että äidistä tulee samanlainen kuin mammasta ja papasta.
Ei tullut. Tuli luterilaisten kotiseurakuntiensa innokas vapaaehtoinen, joka oli vierellä kulkija monelle, Ropo kertoo.
Hänelle itselleen tärkeä linkki kirkon uskoon on ollut diakoni Matti Boisman. Yhteys syntyi aikoinaan Kalevan kisoissa, joiden aikana järjestettiin urheilijoille jumalanpalvelus Mikkelin tuomiokirkossa.
Kun Ropojen esikoispoika Juho menehtyi kaksivuotiaana leukemiaan, puhelinkeskustelut Boismanin kanssa venyivät välillä tuntien pituisiksi.
{kuva_3f10b5ad-8bf9-4231-8b95-9250e4305bd5}
Juho syntyi kehitysvammaisena.
– Ei se ollut minulle kova paikka. Ajattelin, että meille annetaan niin paljon kuin jaksamme kantaa.
Kun pojasta piti luopua, luottaminen oli paljon vaikeampaa.
– En ymmärtänyt, miksi Jumala antoi lapsen kuolla. Boisman sanoi, että Juholla on kaikki hyvin nyt ja että minun pitäisi ajatella itseäni, Ringa Ropo kertoo.
Juho haudattiin Kiikkaan isänsä suvun sukuhautaan. Koska sinne oli pitkä matka, suremiselle oli etsittävä toinen paikka. Hän löysi silloisen kotikaupunkinsa Kuopion Kelloniemen hautausmaalta vuoden ikäisenä kuolleen tytön haudan.
– Kävin siellä viikoittain. Kesällä vein kukkia ja talvella kynttilöitä.
Ropon perheessä Juhon syntymäpäivä huomioidaan joka kevät. Usein he miettivät, millainen poika hän mahtaisi nyt olla.
– Koen olevani etuoikeutettu, koska olen saanut kokea tämän. Juhon menettäminen on eheyttänyt minua.
Ropo selittää rohkeaa lausettaan: menettäminen teki näkyväksi rakkauden, jota heidän välillään oli niin paljon. Sureva ihminen tulee vedetyksi sen äärelle, mikä on kaikkein tärkeintä.
– Tämän kautta ymmärrän ja aistin paljon enemmän. Voin katsoa silmiin ihmistä, jolla on sama kipu, ja sanoa hänelle rauhallisesti: ”Sinä selviät tästä!”
Ringa Ropon entinen puoliso on kotoisin Sastamalasta sikatilalta, joka on ollut suvun hallussa yli 500 vuotta.
Kun tuli sukupolvenvaihdoksen aika, perhe muutti tilan perinteikkääseen päärakennukseen. Mies kävi töissä Helsingissä, emäntä pyöritti tilaa palkattujen työntekijöiden kanssa. Lisäksi Ropo hoiti pariskunnan kolme lasta. Kun mies tuli kotiin viikonloppuisin, hän vietti ison osan ajastaan pelloilla.
Avioeroperheen lapsena Ringa Ropo oli nuorena päättänyt, että eläisi koko elämänsä saman miehen kanssa. Seitsemän vuotta sitten mies ilmoitti, että yhteinen tarina on lopussa.
– Hän rakastui toiseen. Toivoin, että 27 yhteistä vuotta olisi merkinnyt jotain, mutta onneksi nostin kerrankin kädet pystyyn ja annoin olla.
Ropo juoksi pitkin peltoja ja oksensi, koska hänen oli niin paha olla.
– Annoin miehelle kuitenkin anteeksi, koska halusin jatkaa elämääni.
Alussa päällimmäisenä oli huoli selviytymisestä. Ropo menetti avioerossa puolisonsa lisäksi työnsä ja kotinsa.
Äiti ja lapset asettuivat ensin Kiikkaan. Kun Ropo sai työn pääkaupunkiseudulta ja päätti muuttaa Riihimäelle, vanhin tytär ei halunnutkaan muuttaa mukana. Hän jäi mieluummin tuttuun kouluun ja kavereidensa keskelle.
– Se oli kova paikka. Tiesin kuitenkin, että minun oli suostuttava Ellan toiveeseen. Senkin tiesin, että suhteemme kestäisi eri paikkakunnilla asumisen. Kokemus Juhon menettämisestä auttoi minua luottamaan tähän.
Parin vuoden kuluttua Ella muutti perässä äitinsä ja sisarustensa luokse.
{kuva_83074fff-f15d-4d6b-9c78-75eea6c4ceb5]
Juuson treenit loppuvat. Paluumatkalla äiti ottaa valmentajan roolin, kyselee miltä jaloissa tuntuu ja antaa seuraavien päivien harjoitteluohjeet. Hän lupaa yhden päivän lepoa, mutta sitten on treenattava taas.
Kun Ringa ja Juuso saapuvat kotiin, rastaanpoikanen eksyy sisään rivitaloasunnon avoimesta takaovesta. Emma kiljaisee niin, että poikanen piiloutuu kaappiin. Juuso komentaa lintua ulos kaapista, saa sen kaapattua pyykkikoriin ja kiikuttaa takapihalle. Hätääntynyt emolintu odottaa poikastaan ruohikolla ja ohjaa sen turvallisempaan paikkaan.
Juuso hyppää moponsa selkään ja päristelee tapaamaan kavereitaan. Äiti istahtaa pihakeinuun.
– Menin nuorena naimisiin elämäni rakkauden kanssa. Oli pettymys, että tämä ihmissuhde päättyi, Ropo pohtii ja tunnustaa samalla kaipaavansa perhettä, jossa vastuu lapsista olisi yhteinen toisen vanhemman kanssa.
Silti hän sanoo, että asiat, joita hän ei olisi koskaan halunnut kokea, ovat osoittautuneet merkityksellisimmiksi. Onnellisuus on löytynyt surun ja kivun kautta.
Lapsuudenpitäjässään Kangasniemellä Ringa Ropo havahtui hautausmaalla kävellessään siihen, miten paljon hautojen keskellä oli elämää. Kuolemalla ei ollut viimeistä sanaa.
– Kristittynä uskon kuolemanjälkeiseen elämään, Ringa Ropo sanoo, mutta ei halua asiaa tämän enempää sanoittaa.
Juho auttoi häntä näkemään kuoleman kauniina ja arvokkaana. Menetykset ovat opettaneet häntä elämään hetkessä, hyväksymään keskeneräisyyttä ja armahtamaan itseään.
– Kun lähden tuosta ovesta, koskaan en tiedä, oliko se viimeinen kerta. Jos haluan sanoa jotakin kaunista tai pitää kädestä, on parasta tehdä se heti.
Kuvat: Philippe Gueissaz