Reformaation tutkija: Mitä ihmettä luterilaisuudelle tapahtui?

Helsingin yliopiston kirkkohistorian professorin Kaarlo Arffmanin mukaan uskonpuhdistuksen seurauksena syntyneet eurooppalaiset kansalliskirkot heikkenevät tällä hetkellä. Hän puhui aiheesta Suomen Raamattuopistolla keskiviikkona Teologisilla opintopäivillä.

Tämä reformaation kirkkojen alamäki Euroopassa näkyy Arffmanin mukaan osallistumisen vähenemisenä, kirkosta eroamisena ja luterilaisuuden katoamisena luterilaiskirkoissa.

Silti käydään hyvin vähän keskustelua siitä, mistä tämä perimmältään johtuu, hän sanoo.

– On kysyttävä, mistä tämä alamäki ”tavallisen ihmisen” kokemuksesta käsin nähtynä johtuu? Millainen on ollut tavallisen ihmisen kokemus luterilaisesta kirkosta?

Luennossaan ”Mitä ihmettä tapahtui uskonpuhdistuksen perinnölle” Arffman lähestyi asian ydintä käsitellen luterilaisen uskonpuhdistuksen ja maallisen vallan liittoa.

Tämä merkitsi hänen mukaansa yliopistojen oppineiden ja ruhtinaiden liittoutumista sekä kirkon muuntumista vallan ja uusien ajatusten palvelijaksi.

– Sen seurauksena luterilainen kirkko on joutunut kantamaan vastuuta myös sellaisista tehtävistä, jotka eivät oikeastaan kuulu sille, Arffman kiteytti luennossaan.

Niin sanottu toinen reformaatio merkitsi hänen mukaansa sitä, että luterilainen kirkko kehittyi myös kovakouraiseksi opettajaksi. Maallisesta ja kirkollisesta vallasta hitsautui yhteen tehokas kokonaisuus, joka pyrki saamaan kansan sisäistämään korkeat moraali-ihanteet.

Luterilaisuudelle kehittyi kuitenkin eräässä mielessä kahdet kasvot. Lain ja evankeliumin julistajan ohella kirkosta tuli myös vaativa, jopa pelottava kirkko.

”Luterilainen kirkko asettui vahvempien puolelle”

Reformaation myötä luterilaisesta papistosta tuli Arffmanin mukaan modernisaation esikuva. Samalla se sai uudenlaisen roolin osana säätyläistöä. Tämä taas loi kuilua papiston ja rahvaan välille.

Tämä on Arffmanin mukaan merkinnyt sitä, että luterilainen kirkko on joutunut asettumaan vahvempien puolelle ja heikompia vastaan. Seurauksena on ollut monien vieraantuminen kirkosta.

– On myös kysyttävä, johtiko Lutherin sanoma jo itsessään turvautumaan maallisen vallan tukeen. Luther luotti Arffmanin mukaan uskonpuhdistuksen alkuvuosina pelkän uskon riittävyyteen. Hän kirjoitti teoksessaan Puhe hyvistä teoista vuonna 1520 näin: ”Katso, näin uskosta pulppuaa esille rakkaus ja mieltymys Jumalaan ja rakkaudesta halu palvella lähimmäistä vapaaehtoisesti, ilomielin ja palkintoa toivomatta.”

Käytännössä näin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan seurauksena oli moraalin romahtaminen. Esimerkiksi ihmisten halu auttaa köyhiä hiipui.

Jo 1520-luvun lopulla Luther itse totesi saarnassaan (WA 28, 415): ”Paavin alaisuudessa vaiettiin Kristuksesta sekä hänen teoistaan ja uskosta. Silloin olivat kaikki kukkarot, taskut, ullakot ja kellarit avoimia ja jokainen taipuvainen ja halukas auttamaan ja antamaan, sillä jokainen tahtoi ostaa taivaan hyvillä teoillaan. Nyt evankeliumin alaisuudessa saarnataan Kristusta sekä hänen armoaan ja lahjaansa, harjoitetaan ja edistetään uskoa. Silloin ei kukaan enää halua auttaa eikä antaa.”

Augsburgin tunnustuksen laatinut Philipp Melanchthon (1497–1560) haki ongelmaan ratkaisua painottamalla, että (Luukas 24:47:n mukaan) kirkon tehtävänä oli saarnata parannusta syntien anteeksisaamiseksi (vuoden 1538 käännöksen mukaan). Yhteys Jumalaan edellytti aina katumusta.

Käytännössä ongelma ratkesi turvautumalla maallisen vallan tukeen. Se avulla kirkko pystyi pakottamaan ihmiset oppimaan katekismuksen ja elämään sen mukaisesti.

– Mitä edellä sanotusta voisimme oppia? Elämme hyvin erilaisissa oloissa kuin 1500-luvulla. Kirkon toimintaympäristö on lähempänä varhaisen kirkon ajan kaupunkikulttuuria, Arffman sanoi.

Hänen mukaansa kirkon kannattaisikin seurata reformaation viittausta takaisin uskon lähteille: Varhainen kirkko vaati jäseniltään yksinkertaisten mutta tiukkojen sääntöjen mukaan elämistä ja asettui näin heikkojen puolelle. Samalla se kuitenkin pystyi tarjoamaan jäsenilleen turvallisemman ja huolehtivamman yhteisön kuin mikään muu uskonto.

Kuva: Jussi Rytkönen: Martti Lutherin patsas Wittenbergissä.

Lue myös:

Professori: Kirkon ja maallisen vallan yhteistyön juuret talonpoikaiskapinassa

Edellinen artikkeliMarkku Kilpiö: ”Virsi ei ole mikään kepeä rallatus”
Seuraava artikkeliLoppiainen – tietäjien vai kuninkaiden juhla?

Ei näytettäviä viestejä