Helena Castrén tietää, että hengellisyyden vastakohta on stressi. Se lähettää karkuun omasta kehosta. Castrén pitää yhä päättäväisemmin kiinni päivistä, jotka eivät pyydä häneltä mitään.
Lea Purhonen ymmärtää pitkällä pyhiinvaelluksella, että yksin hän ei riitä. Toisten vaeltajien kanssa jaetaan tarinoiden lisäksi ruokaa, laastareita ja vettä. Se synnyttää luottamusta.
Juha Kyllönen lukee menettämis- ja toipumiskertomuksia, rosoisen elämän kuvia, ja huomaa ammentavansa niistä valoa ja toivoa.
Kolme arjessaan toisia lähteelle auttavaa ihmistä kertoo, mikä heitä auttaa täyttymään hengellisesti.
***
Helena Castrén, kirkkoherra
Kelluja
Kirkas valo ja poikasiaan varoittelevat rastaat herättivät Puumalan seurakunnan kirkkoherran jo puoli kuudelta. Helena Castrén nousi hiljaa, ettei herättäisi miestään. Aamu oli lämmin, hän ei kaivannut ylleen muuta kuin oranssin, käytössä pehmeäksi kuluneen kotimekon. Aurinko leikitteli Saimaan tyynellä pinnalla, tänään voisi ehkä nähdä norpan.
Helena Castrén käveli ulos. Ympärillä oli kesä ja kuusi vuotta sitten rakennetun kodin tonttimaa. Kädet, joiden ei tänään tarvinnut tehdä mitään, alkoivat nyppiä rikkaruohoja istutusten juurilta. Hän haki postilaatikosta lehden, mutta ei lukenut sitä. Hän katsoi rantasaunalle päin, inspiroitui, heitti saunamökin matot tuulettumaan, muttei vielä siivonnut sen enempää. Teki mieli katsoa Facebookista, mitä muille kuului tänä aamuna. Radiotakin hän kuunteli hiukan ja sai tietää, mitä maailmalle kuului.
Mies heräsi. He kävivät uimassa ja keittivät aamuteetä.
– Ja nyt minä istun tässä puhumassa sinun kanssasi. Koska puhelu ei ollut kalenterissa, se ei häiritse minun pyjamapäivääni.
Mitä enemmän Helena Castrénilla on ikää, sitä päättäväisemmin hän pitää kiinni päivistä, jotka eivät pyydä häneltä mitään. Niinä päivinä hän voi tehdä mitä tahansa – tai olla tekemättä. Loma ja vapaapäivät antavat tähän mahdollisuuden, mutta ei ole ollenkaan itsestään selvää, että tyhjälle jää tilaa. Sitä on varjeltava.
– Minulla on oltava aikaa, johon en sovi edes mitään ihanaa, edes jalkahoitoa.
Lomalle laskeutumisessa tapahtuu ensin tyhjentyminen, Castrén sanoo. Tai olisi hyvä, että tapahtuisi. Joskus tyhjentyminen onnistuu lähtemällä matkalle, mutta sielläkin on hyvä varata tilaa hetkille, joista ei tarvitse etukäteen tietää mitään.
Raamattu ja rukous ovat hengellisen työn tekijän työvälineitä. Kun rakennusmies jää lomalle, hän riisuu haalarit ja ripustaa työkalut naulaan. Entä millaisen katseen hengellisen työn tekijä luo lomalla Raamattuunsa?
Castrén on viettänyt vuosilomansa usein sydäntalvella Las Palmasissa, mutta poikkeusolojen vuoksi viimeisin pitkä loma vierähti kotona.
– Ja ajattele, minä aloin lukea Raamattua ja rukoilla! Vaikka ei tarvinnut valmistella saarnaa eikä puhetta.
Castrénille työhaalareiden riisuminen ja työkalujen pois laittaminen tarkoittaa, että hän yrittää irrottautua suorittamisesta. Suorittamisesta luopuminen on vaikeaa, koska tie siihen kulkee tyhjyyden kautta. Hän on etsinyt paikkoja, joissa uskaltamiseen saa tukea.
– Lähden hiljaisuuden retriittiin ja harrastan gregoriaanista rukouslaulua. Silloin uskallan laittaa puhelimen ja läppärin kiinni.
***
Castrén on toiselta ammatiltaan kriisi- ja traumapsykoterapeutti. Hän tietää, että tyhjän päälle heittäytyminen on joskus kamalan pelottavaa, vaikka tietäisi, että tyhjän alla on Jumalan riippukeinu. Hän ei patista itseään eikä ketään muutakaan olemaan turhan urhea. Yksin oleminen ilman päivärytmiä voi pudottaa liian syvälle omiin pelottaviin maailmoihin.
– Tämä onkin taiteilua.
Castrén innostuu puhumaan luostareista, joissa on tuhannet vuodet ymmärretty yhdessä ja yksin olemisen rytmi, työn ja levon vuorottelu. Tiekirkossa piipahtaminen on hänelle hiukan kuin luostarin hetkipalvelus. Moottorin hurina ja liikenteen vilinä vaihtuvat hiljaisuudeksi, joka kutsuu rukoukseen.
Tänään Helena Castrénilla ei ole mitään velvollisuuksia edes perheenjäseniään kohtaan. Hän voi uida tai hän voi kirjoittaa. Jos huvittaa, hän vetää jalkaan lenkkitossut tai ostaa illalla lipun elokuviin.
– Vapaus merkitsee minulle Jumalan huolenpitoon turvautumista ja armon varassa elämistä.
Castrén puhuu työkseen anteeksi antamisesta, ja siinä on hänen mielestään kyse samasta asiasta. Vapaudesta.
***
Aurinko lämmittää ihoa oranssin mekon alla. Helena Castrén tuntee lämmön imeytyvän ihon läpi lihaksiin ja niveliin. Hengitys rauhoittuu, keho tuntuu miellyttävällä tavalla painavalta.
– Tällaisessa hetkessä tulen itseeni. Puhun itselleni hyviä sanoja, silitän itseäni ja sanon ”aah!”. Tämä on minulle hengellistä.
Hengellisyyden vastakohta on stressi. Se lähettää karkuun omasta kehosta.
– Jumala rakastaa minua tämän kehoni kautta. Kun eksyn siitä, Jumalan on vaikea tavoittaa minua rakastavalla kosketuksellaan.
Castrén rukoilee mielellään psalmien sanoin, sillä niissä on paljon kehollisia rukouksia. Hän alkaa pohtia, mitä keholle tapahtuu, kun hän valitsee väärin, kuuntelee ulkokohtaisia puheita tai kokee vääryyttä.
– Kun Jumala koskettaa, saan voimani ja vapauteni takaisin.
Lämpö houkuttelee kirkkoherraa jälleen järvelle. Kohta hän astelee rantaan, liukuu veteen, kääntyy selälleen ja kelluu. Hän rakastaa kellumista. Vedestä noustuaan hän kenties siivoaa saunan.
Lea Purhoselle pyhiinvaellus on ennen kaikkea hengellinen harjoitus. Kuva: Lea Purhosen arkisto
Lea Purhonen, pyhiinvaellusten järjestäjä
Kulkija
Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen toimistopäällikkö Lea Purhonen yrittää työssään hallita kaiken. Levollisempaan elämään päästäkseen hän hakeutui ensin retriitteihin ja innostui 15 vuotta sitten myös pyhiinvaelluksista. Pyhiinvaellusohjaajana hän on kulkenut mukana, kun ihmiset ovat lähteneet kohtaamaan itseään ja Jumalaa.
Pyhiinvaelluksilla Purhonen nauttii kehon saamasta hyvästä osasta. Retriiteissä keho on melko passiivinen, mutta kuuden tunnin kävelyn jälkeen jokainen muistaa, että hänellä on ruumis. Pyhiinvaellusten lisäksi Purhonen antaa Jumalan rakastaa itseään kokonaisvaltaisesti myös hiljaisen rukouslaulun ja pyhän tanssin parissa.
– Kehollisuus vie minut nopeammin hiljentymisen ja hidastamisen maailmaan. Se vapauttaa minua kiireestä ja jatkuvasta järjen käytöstä.
Toisia ohjatessaan osa Purhosesta on töissä. Mutta sitten, kun ei tarvitse vastata mistään eikä kenestäkään, hän uppoutuu hetkeen ja kuulolle. Useimmiten hän kävelee, mutta joihinkin paikkoihin on mentävä ainakin osa matkasta autolla tai bussilla. Luostarivierailuista hän pitää erityisesti, sillä luostareissa on rukoiltu paljon.
– Niissä kuulen Jumalan äänen helpommin. Kuljemme edellä kulkeneiden jalanjäljissä, heidän rukoustensa avaamaa tietä. Kelttiläiset kutsuvat sellaisia paikkoja ohuiksi paikoiksi.
***
Ohuen ohut taivas on ollut Lea Purhosen yllä Ionan luostarisaarella Skotlannissa ja Holy Islandilla Englannissa. Jälkimmäiseen vaelletaan merenpohjaa pitkin laskuveden aikaan.
Pyhiinvaellusta varten Purhosen ei kuitenkaan tarvitse matkustaa ulkomaille. Suomessa on rikkaita reittejä, ja uusia valmistuu. Klassikkoja ovat Pyhän Henrikin tie Turusta Köyliöön sekä Jaakontie Rengosta Turkuun. Silloinkin, kun Lea Purhonen ei itse ohjaa vaellusta, hän kävelee mieluiten ryhmän kanssa.
– Pyhiinvaellus on yhteisöllinen kokemus. Jakaminen on minulle tärkeää, myös retriitissä, jossa jaan hiljaisuuden toisten kanssa.
Vaeltaminen on Lea Purhoselle ennen kaikkea luottamuksen ja huolettomuuden opettelua.
– Heittäydyn pyhän varaan. Pitkällä vaelluksella ymmärrän, että yksin en riitä. Samalla se on hetkeen asettumista.
Purhonen on huomannut, että 30 kilometrin päivämatka on raskas, jos hän kävellessään ajattelee matkan pituutta. Mutta kun hän keskittyy yhteen askeleeseen kerrallaan, kilometrien määrä melkein unohtuu.
– Töissä yritän hallita kokonaisuutta, mutta vaeltaessa se on mahdotonta. Siihen väsyy. Kontrolloinnin sijaan laskeudun hetkeen.
***
Näkökulma muuttuu ehtimisestä vastaanottamiseen.
– Keskustelut, joita ryhmävaelluksella syntyy, ovat hedelmällisiä. Tarinoidemme lisäksi jaamme ruokaa, laastareita ja vettä. Jakaminen synnyttää luottamusta.
Lomalla Lea Purhonen pyrkii tekemään ainakin yhden pitkän vaelluksen. Arkisin hän kävelee Helsingin pyhiinvaellusreittejä, joita hän on ollut mukana suunnittelemassa. Yhden päivän vaellusten suosikkikohteisiin kuuluu reitti Vantaan Pyhän Laurin kirkolta Espoon tuomiokirkolle. Hän nauttii kaupungin ja luonnon vuorottelusta ja Vantaanjoen varren avarista peltomaisemista.
– Kaikki vaellukset ovat erilaisia. Jos odotan samaa, mitä koin viimeksi, voin pettyä. Hiljentyminen ja hidastaminen, itsensä ja Jumalan kuunteleminen tuottavat aina jotakin uutta. Voin löytää vastauksia asioihin, joita olen pohtinut.
Lea Purhoselle pyhiinvaellus on enemmän kuin liikuntaa, luontoelämyksiä ja kulttuuriretkeilyä. Se on ennen kaikkea hengellinen harjoitus. Tauolla hän saattaa saada ohjaajalta mietittäväksi katkelman Raamatusta, jota kaikki pohtivat parinkymmenen minuutin hiljaisen kävelyn ajan. Päivän mittaan pidetään myös rukoushetkiä.
Pyhän Henrikin ekumeenisella vaelluksella hengellistä ohjelmaa on erityisen paljon. Siellä luetaan hetkipalvelusten psalmeja, ja katolilaiset rukoilevat ruusukkoa. Jaakontien vaelluksella on aina mukana pappi, joka vastaa rukouksista.
Lea Purhonen on huomannut, että kävelemisessä on jotakin, joka vetää ihmistä rukoukseen.
– Kun päästän irti, havainnoin eri tavoin itseäni ja luontoa ympärilläni. Silloin rukouksen Henki alkaa vaikuttaa.
Sairaalapastori Juha Kyllösen kesälomaan sisältyy iloinen perhejuhla. Hän taluttaa tyttärensä alttarille ja kiertää sitten kaiteen toiselle puolelle vihkimään nuoren parin avioliittoon. Kuva: Juha Kyllösen arkisto
Juha Kyllönen, sairaalapappi
Muistelija
Oulun yliopistollisen sairaalan pappi Juha Kyllönen löytää lepoon pohjoisen luonnossa ja sukunsa juurilla. Työkseen hän painii elämän rajallisuuden ja kohtuuttomilta tuntuvien kohtaloiden kanssa.
Kun hetki on ollut oikein vaikea, hän saattaa piipahtaa mielikuvissaan Suomussalmella heinäpellolla. Hän maata retkottaa heinäseipäiden vieressä ja katselee taivaalla huolettomina liikkuvia pilviä.
Lomalla hän palaa oikeasti lapsuutensa maisemiin. Hän kävelee saunapolkua ja veisaa samaa virttä, jota mummo veisasi, kun Juha pienenä kulki hänen perässään samaa polkua saunalle.
– Se oli suvivirsi.
Tässä maisemassa Juha Kyllönen kokee syvää kiitollisuutta elämästään. Kiitollisuus on hänelle hengellistä, ja iän myötä hän kiittää yhä useammin myös häntä ennen eläneistä sukulaisista.
– Mielikuvissani sieluni kylpee täällä, vaikka rakennukset luhistuisivat.
***
Jokainen työpäivä muistuttaa Juha Kyllöstä elämän rajallisuudesta. Kukaan ei elä loputtomiin, eikä tämä päivä toistu enää koskaan. Lomalla Kyllönen ottaa kuoleman silmälasit pois kasvoiltaan, tai ainakin hän yrittää sitä. Vetäytyminen ja tyhjät päivät kalenterissa auttavat aistimaan elämän iloja.
– Kohtaan työssäni paljon ihmisiä, ja lomalla kaipaan yksin ja perheen kanssa olemista. En ole enää niin sosiaalinen kuin nuorempana.
Herättäjäjuhlat tekevät poikkeuksen.
– Seurapenkissä olen toisten hoidettavana ja kannettavana. Ne ovat kesäni tärkeimpiä virkistymisen hetkiä, veden vaihtumisen kohtia. Tänä vuonna juhlin virtuaalisesti.
Henkinen ja hengellinen virvoittuminen voi tapahtua myös juoksu- tai pyörälenkillä. Luonnossa liikkuminen virkistää kaikkea, mitä ihmisessä on.
– Samalla rukoilen hiljaa. Joskus työstän läpi kipeää asiaa ja jätän sen suurempiin käsiin.
Levosta nousee luottamus. Johtava sairaalapastori lainaa Paavalia: ”Elimmepä tai kuolimme, olemme Herran omat.”
***
Sielun kylpypaikkoja Juha Kyllönen on löytänyt myös kaunokirjallisuudesta. Vino pino romaaneja odottaa jo elokuuta ja pääsyä kotipatiolle, kun Kyllösen vuosiloma alkaa. Ammattikirjallisuuden hän jättää työpöydälle. Romaaneiden aihepiirit kuitenkin vähän kuin huomaamatta liippaavat työn kysymyksiä.
– Elän kirjallisuutta läpi omien kysymysteni kautta. Luen paljon menettämis- ja toipumiskertomuksia, rosoisen elämän kuvia. Huomaan ammentavani niistä valoa ja toivoa.
Kyllönen on hiljattain löytänyt ortodoksiseen uskoon kääntyneen psykiatri Joel Haahtelan kirjat.
– Kirjallisuus avaa polkuja itseni, ihmisten ja Jumalan luokse.
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.
Miten voi virkistyä hengellisesti? – Kirkkoherra, pyhiinvaellusten järjestäjä ja sairaalapappi kertovat lomapoluistaan Kristuksen luokse