Piispainkokouksen pääsihteeri Jari Jolkkonen analysoi Älä alistu! -kampanjan vaikutuksia kirkkoon ja herätysliikkeisiin. Hän vastaa samalla kysymyksiin, miten kirkko suhtautuu homoseksuaalien muutosterapiaan ja ovatko tietyt herätysliikkeet ajautumassa kirkon marginaaliin.
Liikauttiko käyty kohu kirkollisia mannerlaattoja eli jakautuiko kirkko entisestään vai onko kirkon kannalta hyväkin, että erimielisyydet nousevat pintaan, jotta sen jälkeen pystytään luomaan yhteyttä?
– Kohukeskustelua käydään usein tuohtumuksen valtaamana. Loukkaantumis- ja irtisanoutumiskilpailu ei yleensä vie asiaa eteenpäin. Kampanjan järjestäjien tulisi ottaa saamansa kritiikki vakavasti. Kriitikot taas voisivat haastaa itsensä miettimään, miten siedetään ”Annin” ja hänen hengenheimolaistensa erilaisuutta. Suvaitsevaisuus on lopulta aika arkinen asia: se on toleranssia, erilaisuuden sietokykyä lähietäisyydellä.
Ovatko tietyt herätysliikkeet ajautumassa uudenlaiseen kulmaan tai marginaaliin kirkossa?
– Herätysliikkeet ovat seurausta siitä luterilaisen reformaation periaatteesta, että jokaisen tulee saada lukea ja tulkita Raamattua omasta elämäntilanteestaan käsin. Tässä mielessä nyt on saatu, mitä on tilattu. Herätysliikkeillä on pitkä historia kirkossa ja seurakuntien luottamuselimissä. Ei sitä muutaman nuoren toteuttama kampanja muserra.
Mikä olisi avain yhteyden hakemiseen kärjistyneessä tilanteessa? Voiko yhteyttä ollakaan, jos osapuolet kokevat, ettei seksuaalista identiteettiä tai toisaalta joidenkin mielestä sananvapautta kunnioiteta?
– Tarvitaan tahtoa pitää kiinni keskeisistä asioista ja sietää erilaisuutta kehällisissä. Yhdistäviä asioita on kuitenkin enemmän kuin erottavia. Jonkinlaiselle kirkon ja herätysliikkeiden väliselle eheytyskampanjalle tuntuu olevan tilausta. Kotimaa24-sivustolla voisi olla tässä tärkeä rooli, antoihan se oman panoksensa tämänkin kohun syntymiseen.
Miten kirkko suhtautuu ”eheyttämiseen”? Mikä on sen ”virallinen kanta” siihen?
– Yhteistä kantaa ei ole otettu. Piispainkokouksen parisuhdeselvityksen valmistelussa perehdyttiin keskusteluun niin sanotusta reparatiivisesta eli ”korjausterapiasta”. Syntyi vaikutelma, että tutkimuksessa asia on kiistanalainen. Myös tutkimuksen ajoittainen politisoituminen vaikeutti johtopäätösten tekemistä. Piispainkokouksen tehtävänä ei ole ruveta erotuomariksi psykiatrien ja psykologien välisissä oppiriidoissa. Ei siihen riitä pätevyyskään. Parempana pidettiin asian kuvaamista kirkossakin vallalla olevan asiakaskeskeisen terapian näkökulmasta. Maallisessakin terapiassa hyväksytään yleisesti, että ei ole terapeutin tehtävänä manipuloida asiakkaan vakaumuksia tai tehdä elämänvalintoja hänen puolestaan. Jos joku itse haluaa muutoksia elämäänsä, sille pitää antaa tilaa.
Piispainkokouksen selvityksessä Parisuhdelain seurauksista kirkossa 2010 todetaan: ”Osa homoseksuaaleista pitää omantuntonsa pohjalta oikeana elää sitoutumiseen perustuvassa ja yhteiskunnan vahvistamassa parisuhteessa. Osa pitää oikeana elää pidättyvyydessä. Jotkut tahtovat pyrkiä vapaaehtoisen terapian ja sitoutuneen vertaistuen avulla sisäiseen muutosprosessiin. Tärkeää on, että ketään ei leimata eikä eristetä, vaan jokaisen oikeutta toimia omantuntonsa pohjalta kunnioitetaan”. Mikä on tämän piispainkokouksen mietinnön sitaatin viesti ja hyväksytäänkö tässä niin kutsuttu eheytymisideologia?
– Ei tuon ymmärtämiseen tarvita tohtorinhattua, pelkkä lukutaito riittää. Moniäänisessä kirkossa on asiasta eri tavoin ajattelevia. Yksilöä pitää kunnioittaa ja toisia ei saa loukata.
Onko kirkon ja yhteiskunnan kannalta huono tai hyvä, että tällaisia kohuja ja keskusteluja syntyy?
– Loukkaantunut ihminen ei tavallisesti kuuntele eikä esitä järkeviä perusteluja. Siksi kohukeskustelut varsinkin netissä muistuttavat aamuöistä huutelua nakkikioskin jonossa. Mitä paremmin pystytään keskittymään perusteluihin, sitä syvällisemmäksi keskustelu etenee.