Kun ateistiset yhteiskuntajärjestykset, Neuvostoliitto ja muut Varsovan liiton maat, kokivat loppunsa 1990-luvun alussa, moni veikkasi uskontojen nousua ja ateismin taantumaa lähitulevaisuudessa.
Noin kymmenen vuotta kommunismin romahtamisesta, terroristien ohjaamien koneiden iskeytyessä World Trade Centeriin New Yorkissa 11.9.2001 pieni uusateisteiksi nimetty joukko sai länsimaissa kuitenkin valtavasti tuulta purjeisiinsa.
Yhdysvalloista alkaneessa aallossa uusateistinen kirjallisuus alkoi käydä kaupaksi ja toi julkisuuteen aggressiivisia uskonnonvastaisuuden saarnamiehiä.
WTC-iskut eivät kuitenkaan pelkästään selitä uusateismin nousua. Ateismin syntyä, historiaa ja nykyisyyttä tutkinut uskontotieteen tohtorikoulutettava Mikko Sillfors sanoo, että uusateismista on nimestään huolimatta vaikea löytää sisällöllisesti mitään radikaalisti uutta perinteiseen ateismiin verrattuna.
– Merkkejä naturalismista eli yliluonnolliset tekijät hylkäävästä ajattelusta sekä siihen liittyvästä ateismista löytyy jo antiikin ajalta esimerkiksi Kreikasta ja Intiasta, Sillfors muistuttaa.
– Todennäköisesti yksittäisiä ateisteja, eli ihmisiä, jotka eivät usko jumaliin, on ollut niin kauan kuin jumalauskoakin. Ateismi on luultavasti kuitenkin ollut pitkään harvinaisempaa.
Nykyään monissa länsimaissa ateismi, samoin kuin hieman eri tavoin tyypillinen uskonnottomuus, on suhteellisen yleistä. Esimerkiksi Ranskassa ja Tšekissä on joidenkin tutkimusten mukaan ateisteiksi itsensä määrittäviä jopa noin 30 prosenttia maiden väestöstä. Ilmiö värittää maailmankuvien karttaa kaikkialla länsimaissa.
Miksi ateismi yleistyy?
Sillfors näkee, että ateismin yleistymistä selittävät useat samanaikaiset sosiokulttuuriset vaikuttimet. Lista on pitkä.
– Vauraus, turvallisuus, luonnosta eriytyminen, uskonnonvapaus, naturalististen selitysten olemassaolo ilmiöille, tieteellinen koulutus, uskonnon ja valtion liiton heikkeneminen sekä ateistisen uskontokritiikin näkyvä läsnäolo kulttuurissa, Sillfors luettelee.
Kaikki mukaan mahtuvat syyt ovat yleisiä länsimaisen elämänmuodon piirteitä. Tätä vasten olisikin jopa ihme, jos ateismi ei yleistyisi.
– Aiemmin ateististen näkemysten esittäminen oli hankalaa ja usein esittäjälle vaarallista, ja vasta uskonnonvapauksien toteutumisen myötä ateismista tuli kunnolla julkista, tietää Sillfors.
– Merkittävä vaikutus on myös internetillä ja sosiaalisella medialla, joiden avulla ateismia ja uskontokritiikkiä voidaan helposti ja nopeasti levittää.
Uskontokriittisen uusateismin ohella 2000-luvulla ovat jonkun verran näkyvyyttä saaneet myös muunlaiset ateismin muodot, esimerkiksi ateistinen henkisyys (kuten The Sunday Assembly eli ateistien kirkko) sekä uusateismia vastustava uskontomyönteinen ateismi, jossa uskonto nähdään ihmiselle hyödyllisenä (muun muassa David Sloan Wilson, Michael Ruse).
Ateismia on nyt kulttuurisesti tarjolla enemmän ja mitä moninaisemmissa muodoissa, jolloin sillä on myös aiempaa enemmän tarttumapintaa.
Uusateismin näkyvyys
Sosiaalisen median synty mahdollistaa siis osin aatteiden nopean leviämisen. Äärinäkemyksille on helpompi saada näkyvyyttä perinteisen journalistisen valikoinnin puuttuessa.
Silti myös journalisteilla itsellään on yhä mediavaltaa maailmankatsomuksellisten asioiden tulkkeina. Uskontotieteen dosentti ja ateismin tutkija Mikko Sillfors ei silti muista kuulleensa tutkimuksesta, jossa olisi selvitetty eri ammattikuntien, mukaan lukien media-alan ammattilaisten, maailmankatsomuksellisia näkemyksiä.
– Aihe olisi kieltämättä kiinnostava. Mutu-tuntumalta sanoisin, että ateismia voi hyvinkin esiintyä toimittajakunnassa kantaväestöä enemmän. Se, johtuuko uusateismin leviäminen sitten juuri toimittajien ateismin määrästä, on kuitenkin toinen kysymys.
– Nähdäkseni median edustajia yleensä kiinnostavat ääripäiden näkemykset, ja tämä itsessään voi aika paljon selittää sitä, miksi juuri uusateismi on 2000-luvulla ollut mediassa näkyvästi esillä.
Vaikka ateismia onkin nykyään esillä monessa eri muodoissa, on juuri uusateismi Sillforsin mukaan selkeästi hallinnut 2000-luvulla ateismin julkisuuskuvaa, josta on samalla muodostunut aiempaa uskontokriittisempi.
– On kuitenkin huomattava, että vaikka ateismia ja uskontokritiikkiä saatetaan nykykeskusteluissa käyttää ikään kuin synonyymeina, ovat ateismi ja uskontokritiikki määritelmällisesti eri asioita. Ateismiin ei tarvitse liittyä uskontokritiikkiä, ja toisaalta uskontokritiikkiä voidaan esittää myös teistiseltä tai deistiseltä pohjalta.
– Kärkäs uskontokriittinen uusateismi ja sen edustajat vain tuppaavat saamaan mediassa eniten huomiota, ja siksi ateismi helposti nykyään samaistetaan uskontokritiikin kanssa, tutkija näkee.
Voiko lapsi olla ateisti?
Eräs uskonto/ateismi -tutkimuksen kiistakapula on se, kuinka luonnostaan lapsista kasvaa jumalaan uskovia teistejä tai jumalaan uskomattomia ateisteja.
– Nykyisten kognitiivisten teorioiden mukaan ihmisellä on alttius jumalauskoon, koska ihmisaivot ovat evoluutiossa muokkautuneet havaitsemaan suunnitelmallisuutta, tarkoitusta ja toimijoita luonnonilmiöiden takana.
– Lisäksi ihmiselle on kehittynyt mielen teoria eli taipumus olettaa, että toisilla olennoilla on omia mielentiloja, haluja ja pyrkimyksiä. Tietyt tutkijat katsovat juuri mielen teorian olevan keskeinen jumalauskon mahdollistava tekijä, Sillfors puntaroi.
Mielen teoria kehittyy nykytutkimuksen valossa normaalisti lapsille noin viidenteen ikävuoteen mennessä, jolloin lapset ovat yleisesti ottaen taipuvaisia teleologisuuteen eli selittämään asioita päämäärien ja tarkoitusten kautta. Esimerkiksi pilvien ajatellaan olevan satamista varten tai vuorten kiipeämistä varten.
Sillfors kuitenkin myöntää, että asia ei ole aivan näin yksinkertainen. Toisista lapsista tulee helpommin teistejä ja toisista ateisteja, joten kyse on tutkijan mukaan luultavasti hyvin monimutkaisesta usean tekijän yhteisvaikutuksesta.
– Aivan kuten lapsilla esimerkiksi temperamentti- ja persoonallisuus eroavat vaikkapa sen suhteen, kuinka uteliaita he ovat, samoin lapset ovat todennäköisesti myös eri lailla alttiita uskomaan yliluonnollisiin asioihin.
Jos lapsi kasvaa ympäristössä, jossa jumalauskoa ei opeteta ja siitä ei ole näkyviä merkkejä, kuten jumalanpalveluksia ja rukouksia, todennäköisyys omaksua jumalausko ja teistinen uskonnollinen maailmankatsomus vähenee.
– Ympäristötekijät saattavat vaikuttaa jumalauskoon voimakkaastikin. Niin teismi kuin ateismikin ovat tässä mielessä yhtälailla normaaleja näkökantoja, ja niiden omaksuminen riippuu lukuisista biologisista, psykologisista ja ympäristöllisistä tekijöistä.
Historian painolasti
Eräs helpoimmista metodeista kyseenalaistaa toinen maailmankatsomus on etsiä historiasta kauhutarinoita kunkin ajattelutavan aiheuttamasta kurjuudesta.
– Jotkut teistit saattavat esimerkiksi nähdä juuri 1900-luvun kommunistimaat osoituksena siitä, kuinka valtioateismi johtaa inhimilliseen katastrofiin. Jotkut ateistit taas voivat tuoda vastaavia esimerkkejä vaikkapa kristinuskon menneisyydestä, kuten inkvisitioista tai ristiretkistä.
Sillfors sanoo, että tällainen valikoiva esimerkkien hakeminen oman kantansa pönkittämiseksi estää kuitenkin ottamasta huomioon sitä mahdollisuutta, ettei vääryyksien lähde välttämättä ole ollut ateismi tai teistinen uskonto sinällään.
– Syinä voivat olla pikemminkin totalitaarinen järjestelmä ja siihen liittyvät korruptio, ihmisoikeuksien puute ja vastaavat tekijät.
Teistien silmin on silti mielenkiintoista, että myös ateistisissa järjestelmissä on havaittavissa pyrkimystä uskontojen kaltaiseen kulttitoimintaan. Rakensihan kommunismi omat ”pyhät” mausoleuminsa Moskovaan ja Mao-kultista tuli Kiinassa lähes uskonnon kaltainen.
Sillfors näkee, että rituaalinen toiminta samoin kuin tiettyjen henkilöiden nostaminen yhteisön arvostetuiksi esimerkeiksi on tyypillinen ihmisyhteisöjen piirre.
– Ollakseen toimivia ihmisyhteisöt tarvitsevat tietynlaiset yhteiset jaetut arvot, ja erilaiset rituaalit, ovat ne sitten uskonnollisia tai maallisia, joissa näitä arvoja tuodaan esiin. Kysymys on siis enemmänkin ihmisen olemuksesta yhteisöllisenä olentona ja niistä keinoista, joilla yhteisö pysyy koossa.
– Kuitenkin myös Neuvostoliiton ja Kiinan tapauksessa johtoporras oli luultavasti pohtinut sitä, mikä uskonnoissa on toimivaa ja vastaa ihmisten tarpeisiin ja näistä asioista saatettiin hyvinkin ottaa mallia.
Myös joidenkin henkisen ateismin muotojen tiedetään ottavan suoraan mallia tietyistä uskontojen ja kirkkojen käytänteistä. Sosiologi Auguste Comten johdolla 1800-luvulla Ranskassa kokeiltiin ihmisyyden uskontoa, katolilaisuutta ilman Kristusta.
Nyt Britanniasta useisiin muihin länsimaihin on levinnyt jo mainittu The Sunday Assembly.
– Se pyrkii ilman uskoa yliluonnolliseen mallintamaan tiettyjä kristillisen kirkon hyviksi katsomiaan puolia, kuten rituaalisuutta, yhteisöllisyyttä ja toisten auttamista.
Hedelmätön keskustelu
Tiivistetysti leimallista nykyajan keskustelulle uusateismista ja uskonnoista on sen kehnous. Leimakirveet heilahtelevat herkästi. Osa uusateisteista on lanseerannut termin bright (välkky) tarkoittamaan ihmisiä, joilla on luontoon perustuva todellisuuskäsitys.
Näin ollen muita näkökulmia edustavat on jo lähtökohtaisesti karsinoitu vähemmän välkyiksi.
Sillfors pitää valitettavana, että uskonto ja ateismi asetetaan tällä tavoin räikeästi vastakkain. Onnistuneen vuoropuhelun kannalta olennaista olisi olla leimaamatta ihmisiä.
– Ylipäänsä ateismin käsitteen selventäminen ja esimerkiksi sen selväksi tekeminen, ettei ateismi määritelmällisesti ole uskonnon vastinpari tai itsessään uskonto, antaa keskustelulle selkeämmät raamit. Ja jottei keskustelua käytäisi vain ääripäiden välillä, on olennaista tuoda mukaan muitakin kuin uusateistisia ääniä keskusteluun.
– Tärkeää on myös jakaa viimeistä tutkimustietoa esimerkiksi ateismin tai teismin alkuperästä. Tutkija voi siis tuoda lisää näkökulmia ja herättää niistä rakentavaa keskustelua. Myös ateisteja ja teistejä yhdistävien tekijöiden tuominen esiin erottelevien tekijöiden sijaan voi parantaa äärilaitoihin menneen keskustelun ilmapiiriä.
Uskonto ei kadonnutkaan
Ateismin tutkimuksen kimpussa ahertaa Mikko Sillforsin tapaan niin ikään uskontotieteilijä, dosentti Teemu Taira. Turun yliopiston tutkija on keskittynyt nimenomaan ateismin näkyvyyden selvittämiseen.
– Angloamerikkalainen ateistinen uskontokritiikki on reaktio 11.9. -tapahtumiin. Toiseksi intellektuaalinen kertomus uskonnollisuuden paikasta yhteiskunnassa on kuitenkin muuttunut. Vielä 1960-luvulla ja 1970-luvulla älymystö oletti, että uskonnon merkitys heikentyy tasaisesti.
Viimeistään 1990-luvulla tämä käsitys Tairan mukaan murtui.
– Uskonnon ajateltiin tulevan entistä enemmän osaksi julkista keskustelua. Kun uskonto ei kadonnut automaattisesti, uskontokriitikot aktivoituivat kampanjoimaan asiansa ja ateistisen identiteetin puolesta.
Kolmas, usein unohdettu tekijä, on uskontotieteilijän mukaan luonnontieteilijä-intellektuellismin nousu.
– Toisin kuin ennen, nyt luonnontieteen perustalta puhutaan suoraan suurelle yleisölle, ilman perinteisten humanisti-intellektuellien välitystä. Nämä uudet intellektuellit eivät voi puhua loputtomiin evoluution detaljeista tai kosmoksen ihmeellisyydestä, joten uskonnosta tuli hyvä vihollinen.
Median murros auttoi
Taira nostaa median yhdeksi keskeiseksi uusateismin syntyä ja nousua selittäväksi tekijäksi. Hänen mukaansa ateismin kasvanut näkyvyys ei olisi voinut tapahtua samassa mittakaavassa ilman median murrosta.
– Tiedonvälityksen globalisoituminen ja digitaalisen median kehittyminen ovat mahdollistaneet sekä samanmielisten löytämisen että sanoman välittämisen erimielisille.
Perinteisen median, siis toimituksellisen tiedonvälityksen, suhde uusateismiin on hänen mukaansa utelias, mutta kielteinen.
– Media rakastaa vastakkainasetteluja ja nostaa esiin uusateistien teemoja, mutta samalla kritisoi niitä. Esimerkiksi Briteissä suhtautuminen Richard Dawkinsiin on myönteistä, jos hän puhuu luonnontieteestä. Jos hän on uskontokriittinen, suhtautuminen on merkittävästi kielteisempää. Sama pätee Suomessa Esko Valtaojaan ja Kari Enqvistiin, Taira näkee.
Vastaavasti median suhde uskontoon on Tairan mielestä myönteisempi kuin kuvitellaan. Tällä hän ei tarkoita kuitenkaan klassisen kristinuskon edustajia, vaan liberaaleja uskonnon tulkkeja.
– Suhde on kielteisempi niihin, joiden arvot ovat kaukana yhteiskunnan enemmistön ja media-ammattilaisten arvoista. Näin on ainakin Suomessa ja Isossa-Britanniassa, maissa, joissa olen tutkinut uskontoa koskevaa uutisointia.
– Ihmiset kokevat helposti, että juuri heidän katsomuksensa tai ryhmänsä on median silmätikkuna. Näin on siksi, että ihmiset muistavat konfliktit ja kielteiset uutiset. Tällöin usein unohdetaan arkinen, melko myönteinen uutisointi. Samoin unohdetaan, että media on verrattain kriittinen myös muita katsomuksia kohtaan.
Aggressioista vuoropuheluun
Uusateistien ulostulot ovat usein aggressiivisia ja uskonnollisia ihmisiä loukkaavia.
– En ole varma, onko vuoropuhelu ollut edes tavoitteena. Tarkoitus on pikemminkin luoda ateistista identiteettiä, jonka pohjalta voitaisiin haastaa uskontojen etuoikeudet ja puolustaa omia arvoja, Teemu Taira sanoo.
– Provokatiivisuus on ollut mediastrategia, jolla huomio on saatu kohdennettua äänekkäisiin uskontokriitikoihin ja valikoidusti heidän sanomaansa. Vuoropuhelua etsivät hiljaiset ateistit tuskin kiinnostavat mediaa, ellei heitä edusta erityisen kiinnostava ja mediataitoinen henkilö.
Mediakeskusteluun Taira toivoisi Sillforsin tavoin vähemmän ääripäiden varaan rakennettua vastakkainasettelua ja enemmän tutkimukseen perustuvaa, tietopohjaltaan vahvaa sisältöä.
– Samoin toivoisin vähemmän uskonnon oppeihin keskittymistä, enemmän uskonnon ja uskonnollisuuden ymmärtämistä monikasvoisena, arkisena ja käytännöllisenä asiana.