"Kristinusko 
puolustaa oikeaa elämäntapaa"

Kauniina syyspäivänä Turussa Åbo Akademin tutkija Patrik Hagman avaa laitoksensa oven ja ottaa toimittajan vastaan.

Pienessä kirjojen täyttämässä huoneessa on askeettista. Ikkunasta näkyy vanhaa turkulaista keskusta-arkkitehtuuria. Liikenteen äänet kuuluvat vaimeasti.

Tällaisissa tiloissa tehdään teologiaa.

Patrik Hagman on patristiikkaan eli kirkko-
isiin ja varhaiseen kirkkoon perehtynyt teologi. Hänen alaansa on systemaattinen teologia. Mutta viime vuosina häntä on kiinnostanut erityisesti poliittinen teologia.

Kiinnostuksen hedelmänä ovat syntyneet ruotsiksi ilmestyneet kirjat Om Kristet motstånd (Vastarintausko) vuonna 2011 ja Om sann gemenskap (Todellinen yhteisö) vuonna 2014.

Hagman tunnetaan Suomen ruotsinkielisissä teologipiireissä ja Ruotsissa, mutta suomenkielisissä kirkollisissa piireissä hän on tuntemattomampi.

Tilanne on korjautumassa, sillä Om kristet motstånd julkaistaan suomeksi ensi vuoden aikana (Kirjapaja).

Äidinkieleltään ruotsinkielinen Hagman osaa lukea suomea hyvin, mutta harmittelee, että ei haastattelussa tai muutenkaan virallisluontoisissa tilanteissa puhu sitä mielellään. Haastattelu tehdään siksi ruotsiksi.

Vastarinta on elämäntapa

Hagman pohdiskelee teologina asioita, joita moni muu ei ole yrittänyt järjestelmällisesti analysoida. Hänen pääväitteitään on, että kristinusko oli varhaisimmassa muodossaan vajaat kaksi vuosituhatta sitten konfliktissa maallisten vallanpitäjien kanssa – siis vastarintaa vallan vaatimalle tavalle elää, vastarintauskoa.

– Jo Jeesus oli aikansa kapinallinen. Sittemmin kristinusko kyseenalaisti kreikkalais-roomalaisen antiikin valtarakenteet, köyhien ja rikkaiden eron, miesten ja naisten, erirotuisten ihmisten erot, Hagman linjaa.

Kristinusko siis järkytti aikansa valtaa pitäviä voimia. Niin sen pitäisi Hagmanista tehdä tänäänkin. Mitä siis voisi olla tämä vastarinta, josta hän on kirjankin kirjoittanut?

– Vastarintausko perustuu kristinuskon traditioon. Mutta kyse on loppujen lopuksi hyvin arkisista, jokapäiväisistä asioista, hän aloittaa.

Hagmanin mukaan vastarinnassa on kyse kokonaisesta elämäntavasta. Nykyinen länsimainen, kulutuskeskeinen elämä on ihmistä orjuuttavaa ja ihmiselämää latistavaa.

Mutta kristitty voi muuttaa omaa elämäänsä.

– Meidän ei tule olla vain kuluttajia. Elämässä on oltava aikaa ja tilaa myös ihmissuhteille, esimerkiksi hyvälle, rauhalliselle aterialle ystävien kesken. Tällä tavalla onnistumme ehkä hylkäämään elämässämme sellaista, mikä on turhaa.

Hagmanin mielestä yhteisöllisyys, nimenomaan toisista ihmisistä välittäminen on kristinuskolle ominaista ja vastarinnan väline.

– Me emme voi paeta vastuutamme toisistamme ja maailmasta. Kristinuskossa kyse on siitä, miten pitää elää yhdessä. Kristillinen usko on hyvin yhteisöllistä, Hagman määrittelee.

Hänen ajattelunsa taustana ovat muun muassa muinaiset erämaaisät. Heidän henkilökohtainen askeettisuutensa oli Hagmanin mukaan myös silloisen kaupunkilaisen valtakulttuurin vastustamista.

Draamattomasti luterilaiseksi

Hagman on kotoisin Pohjanmaalta. Hänen taustansa on hyvin keskiluokkainen. Isä oli opettaja, äiti teki työtä päiväkodissa.

Standardisuomalaisuudesta hän eroaa äidinkielensä ruotsin vuoksi. Lisäksi koti oli baptistinen.

Vuonna 2001 hän aloitti journalistiikan opinnot Åbo Akademin valtiotieteellisessä tiedekunnassa, tosin Vaasan toimipisteessä.

– Jo opintojen alussa tunsin kuitenkin, että journalistiikka ei olisi ”minun juttuni”, Hagman sanoo.

Teologiaan ja Turkuun vaihtaminen ei ollut Hagmanille yhden illan miettimisen tulosta.

– Voi ainakin sanoa, että halusin teologiksi, koska halusin ajatella.

Papiksi Hagman sen sijaan ei halunnut. Päätöstä ei ole muuttanut se, että aina ekumeenisesti orientoitunut tutkija liittyi viime vuonna monivuotisen prosessin tuloksena luterilaiseen kirkkoon.

Siihen ei liittynyt Hagmanin mukaan dramatiikkaa. Syyt ovat pikemminkin käytännöllisiä.

– Asun Paraisilla ja olen siellä jo vuosien ajan osallistunut luterilaiseen jumalanpalvelukseen. Minusta alkoi tuntua, että oli absurdia, etten ollut sen seurakunnan jäsen.

Hagman arvioi, ettei ole siinä mielessä kääntynyt kuin joku toinen, joka ehkä siirtyy kirkosta toiseen hengellisen murroksen tai kokemuksen kautta.

– Minulla on edelleenkin hyvät suhteet baptisteihin, Hagman sanoo.

Opiskelualan vaihtamisen aikoihin Hagmanin elämään kuului paljon surua ja menetystä. Hänen isänsä kuoli paljon sairastettuaan. Useita vuosia myöhemmin Hagman menetti oman poikansa.

Tällaisina raskaina aikoina Hagman ei kokenut uskossaan kriisiä.

– Totta kai olin hyvin surullinen. Mutta en kysynyt, miksi Jumala sallii. Ehkä teologina tiesin, että kaikkiin kysymyksiin ei ole vastauksia.

Teologia on kuitenkin ollut Hagmanille myös eräänlaista hoitoa.

– Teologia on opettanut minulle vaikeiden asioiden käsittelemistä. Se auttaa pitämään elämän palasia koossa, Hagman sanoo.

Vastarinta ei ole kaupan

Kristinusko on poliittista. Hagman ei silti voi osoittaa sormella puoluetta, joka juuri edistäisi Suomessa niitä ajatuksia, joita hän on nostanut esiin.

Yhtymäkohtia tietysti on.

– Tällä hetkellä Suomessa ainoastaan vasemmisto tekee yhteiskunnallista analyysia. Mutta en kuitenkaan usko valtion kykyyn järjestää elämäämme siten, kuten vasemmisto ajattelisi.

Hän kertoo ylipäätään olevansa kriittinen puoluepolitiikkaa kohtaan.

– Kristittynä ihminen voi olla poliittinen olematta silti mukana juuri puoluepolitiikassa.

Puoluepolitiikka on eräässä mielessä ostamista ja myymistä, kompromissin hakemista. Totuus ei poliitikoille ole prioriteetti, vaan poliittinen tarkoituksenmukaisuus.

Juuri tämä ei Hagmanille käy. Vastarinnan tärkeät periaatteet, elämäntavan tavoitteet, eivät ole kaupan.

– Kristillisen vastarinnan on oltava rehellistä ja rakentavaa. Poliittisia kompromisseja ei pidä tehdä, totuudessa on pysyttävä. Päämäärä ei vastarinnassa myöskään koskaan saa pyhittää keinoja! Hagman alleviivaa.

Kristityn on silti yritettävä vaikuttaa yhteiskunnassa. Vastarinta ei Hagmanille ole passiivista odottamista ja toivomista.

Tärkeää on myös, että vastarintausko kaikessa aktiivisuudessaankin on aina väkivallatonta.

Ensi vuonna suomennettava kirja Vastarintausko on tiivis pamfletti. Siinä Hagman hahmottelee ajatuksia kristinuskon tehtävästä edustaa vastakulttuuria ihmistä orjuuttaville voimille.

Modernit kuolemansynnit

Patristikkona Hagman on kirjoissaan pöllyttänyt kirkkojen oppeja. Luther-spesialisti hän ei ole, mutta hän on kuitenkin arvostellut ongelmia, joita esimerkiksi kahden regimentin opista voi seurata.

Myös perisynti ymmärretään hänestä väärin, jos se tulkitaan yksinkertaisesti joksikin ihmisen lisääntymisen myötä polvesta polveen siirtyväksi ihmisyyden vammaksi.

Pian suomennettavassa kirjassaan Hagman on nimennyt esimerkiksi muinaisaikojen seitsemän kuolemansyntiä uudella tavalla.

Varhaiskeskiajalla muotoutuneet seitsemän kuolemansyntiä ovat Hagmanin siteeraaman munkki Evagrioksen mukaan olleet ylensyöminen, siveettömyys, ahneus, laiskuus, viha, turhamaisuus ja ylpeys.

Hagmanin päivittämänä luettelo on toisenlainen. Turhamaisuus ja ylpeys ovat ennallaan, mutta moderneja kuolemansyntejämme ovat kunnianhimo, tehokkuus, asema, yksilöllisyys ja välinpitämättömyys.

Hagman arvostelee kulutuskeskeistä elämäntapaa, mutta ymmärtää, että meidän on elettävä tässä maailmassa.

– Totta kai me tarvitsemme yhteiskunnan pohjaksi toimivan ja terveen talouselämän. Ilman sellaista ei ole kouluja eikä terveydenhoitoa. Mutta on tärkeää, että kasvu ja kuluttaminen eivät ole elämän keskeisimpiä tosiasioita.

Kun kysyn, onko suurta tavarataloa tai elintarvikeliikettä pyörittävä yrittäjä jonkinlainen ihmiskunnan vihollinen, Hagman hymyilee empaattisesti.

– Ei tietenkään. Onhan meillä oltava kauppoja. Ja onhan se hyvä, että iso kauppa antaa työpaikan kymmenille ihmisille.

Sen sijaan esimerkiksi voittojen maksimointi saa Hagmanin kriittiseksi.

– Sellaista ovat mielestäni juuri kaupan suuret yksiköt ja keskittyminen. Eikö kauppiaille ole olemassa muita arvoja, joilla luoda hyvät suhteet asiakkaisiin ja tavaran tuottajiin?

Hagman peräänkuuluttaa kristinuskosta nousevaa muutosta. Hän on kuitenkin varovainen sanomaan, millä tavalla yhteiskunta pitäisi järjestää parhaalla mahdollisella tavalla.

Kirkot haluttomia uudistumaan

Kristinusko voisi olla vastarintaa, valtava muutosvoima ihmisen puolesta. Mutta ongelma Hagmanin mukaan on, että Pohjoismaiden luterilaiset kirkot uudistuvat haluttomasti ja hitaasti.

– On vieläkin jäljellä jotakin vanhasta ajattelusta, jonka mukaan papit ovat herroja ja piispat kuuluvat suorastaan eliittiin.

Kysyn Hagmanilta, eikö kirkko sittenkin ole aina halunnut olla vastarintaa, vaihtoehto kuluttamiselle ja ihmissielun kiinnittymiselle ajalliseen?

– Jossain määrin kyllä. Mutta kirkot eivät ole pystyneet vastustamaan kiusausta olla osa valtarakennetta. Nyt niiden on vaikea sopeutua siihen, että vanhat ajat ovat ohi, Hagman arvioi.

Hagman tahtoo suurten kirkkojen antavan enemmän aikaa ihan tavalliselle ihmiselle ja hänen kysymyksilleen.

Jos kirkko Suomessakin haluaa elää, sen on suostuttava myös nykyisen vallitsevan kulttuurin vastavoimaksi. Itse asiassa ”hagmanilaisen” vastarinnan ja kaiken aktivismin keskipiste on jumalanpalveluksessa, ehtoollista viettävän seurakunnan keskellä.

Vastarinta ja muutos lähtevät ehtoollispöydästä. Sieltä lähtee se, mikä on elämälle oikeasti tärkeää.

Tällä tavalla muutosta haluavat ihmiset voivat kokea, että koko heidän elämänsä perheessä, työssä ja yhteiskunnassa on Jumalan tahdon mukaista. Siinä Jumala voi muovata ihmistä kuvakseen ja kaltaisekseen.

– Tie ylösnousemukseen vie aina kuoleman kautta, Patrik Hagman tietää.