Lukiolaisena olin vaihto-oppilaana Japanin Tokiossa vuosina 1978–1979. Pääsin Shinkansen-luotijunalla tehdylle luokkaretkelle Japanin länsiosiin. Retken vierailukohteista kuuluisin lienee ollut Hiroshiman kaupunki, josta tuli ensimmäisen ydinasehyökkäyksen kohde 6.8.1945.
Hiroshima (suomeksi ”Leveä saari”) oli Tyynenmeren sodan aikana sotilaallisesti tärkeä kohde. Toisaalta kaupunkia oli säästetty ”normaaleilta” pommituksilta, jotka ruhjoivat jatkuvasti Tokiota ja monia muita Japanin kaupunkeja.
Ydinpommin räjähdys välähti Hiroshiman yllä. Yli 70 000 ihmistä, sotilaita ja siviilejä, menetti suunnattomassa kuumuudessa ja paineaallossa henkensä silmänräpäyksessä. Kymmenettuhannet kuolivat myöhemmin säteilyyn tai muihin vammoihin. Lisäksi kymmenettuhannet sairastuivat tai vammautuivat pysyvästi.
***
Satojentuhanien asukkaiden kaupunki tuhoutui ennennäkemättömällä tavalla. Toisaalta Hiroshiman ja pari päivää myöhemmin Nagasakin pommit lopettivat Tyynenmeren sodan. Japani antautui ehdoitta 2.9.1945.
Asiaa on spekuloitu paljon, mutta lienee selvää, että amerikkalaisten maihinnousu Japanin pääsaarille olisi ollut verinen ja tuhoisa, samoin sitä seuranneet taistelut Japanissa. Useimmat tuon ajan japanilaiset pitivät keisariaan jumalana. Bushidō-soturihengessä ja kiihkokansallismielisyydessä kasvatettu kurinalainen kansa ei ehkä olisi antanut periksi.
Kuinka paljon sotilaita ja siviilejä olisi kuollut ja vammautunut, jos sota olisi jatkunut ilman ydinhyökkäystä? Olisiko sota näiden taisteluiden päätteeksi, esimerkiksi keväällä 1946, loppunut kuitenkin vasta ydinpommeihin?
Vai olisiko käytännössä sodan jo hävinnyt Japani sittenkin taipunut antautumiseen, ilman ydinpommeja? Olisiko ydinase voitu näytösluontoisena uhkauksena ja antautumisvaatimuksena räjäyttää jollakin pikkusaarella näköyhteyden päässä Japanista?
Kukaan ei tiedä, mitä olisi voinut tapahtua. Meillä on vain toteutunut historia ja sen monet tulkinnat.
***
17-vuotiaana lukiolaisena kuljin suuren ryhmämme mukana Hiroshiman sodanaikaisen keskustan paikalle rakennetussa Rauhan muistopuistossa. Siellä sijaitseva museo oli jo 1970-luvun toteutustavalla vaikuttava. Käytävillä pysähdyimme enimmäkseen hiljaisina poikina (kävin Japanissa poikalukiota) uhreja esittävien maisemamallien, karttojen, opastintaulujen, valokuvien ja muun esittelymateriaalin ääreen.
Atomeiksi silmänräpäyksessä hävinneet, vain varjonsa porraskiveen tai seinään polttaneet ihmishahmot pysäyttivät katselijan. Verkkokalvoille jäivät pysyvästi kuvat vettä kerjäävistä ihmispoloista, joiden palaneet nahanriekaleet roikkuivat kehosta, ruumiinosat olivat vereslihalle revityt ja silmät välähdyksestä sokeutuneet. Poikajoukon tajuntaan upposivat varmasti myös karrelle palaneet tai muodottomiksi sulaneet tavarat ja esineet sekä muu ydinräjähdyksen tuhoista tulvinut tieto.
Muistelen ajatelleeni, että japanilaisille tämä on tietenkin eri tason asia kuin minulle, suomalaiselle. Kansojen kollektiiviset kokemukset voivat olla niin erilaisia.
Ajattelin sitäkin, että museossa liikkuneille amerikkalaisille pommin tuhot olivat ehkä eri asia kuin eurooppalaisille. Mitä he mahtoivat ajatella? Sitäkin mietin, pitivätkö japanilaiset minua Hiroshiman pommin pudottajien maanmiehenä – olihan suuri osa näköisistäni ihmisistä Japanissa vuonna 1978 juuri yhdysvaltalaisia.
Onko ihminen kansalaisena vastuussa siitä, mitä hänen maansa tekee? Asiaan ei taida olla yhtä vastausta.
***
Rauhan muistopuistosta muistan säteilysairauteen menehtyneen pikkutytön Sadako Sasakin muistomerkin. Satoi rankasti, mutta seisoin sateenvarjoni kanssa tuon Lasten rauhanmonumentin äärellä aika pitkään.
Jos Hiroshimassa olisi 6.8.1945 satanut ja kaupungin yllä olisi ollut sankka pilvimatto, olisiko pommia kuljettanut B-29-pommikone Enola Gay iskenyt johonkin vaihtoehtoiseen kohteeseen?
Monumentin ympäristössä oli runsaasti paperista taiteltuja kurkia. Niistä on tullut yksi Hiroshiman rauhan ja muistamisen symboleista.
Suurikokoista metallista rauhankelloa kumautteli puistossa yksi ja toinen. Konsepti on japanilaisille tuttu, sillä buddhalaisissa temppeleissä on usein suurikokoinen kello. Ne kumisevat komeasti. Hiroshiman kello vei kuitenkin ääniaalloille rauhan viestiä.
Vaikuttava oli myös puiston ikuinen tuli. Onko sen tarkoitus palaa, kunnes viimeinenkin ydinase maailmassa on tuhottu?
***
Hiroshimasta matka jatkui kohti seuraavaa luokkaretken kohdetta. Lukiolaispojista lähtee ääntä, ja bussissa oli japanilaiseen tapaan karaoke: jokainen sai tai joutui laulamaan jotakin tiiviisti pakatun bussin kiertävään mikrofoniin.
Olisiko kuitenkin ollut niin, että Hiroshiman jälkeen retkueessa oli hieman aiempaa mietteliäämpiä nuoria miehiä? Toivottavasti.
Ajattelin tuolloin joskus myös sitä, että japanilaisille ikätovereilleni asepalvelus oli tuntematon ja erikoinenkin asia. Vain hyvin harvat astuivat maan palkka-armeijan palvelukseen. Itse taas ennakoin, että Suomeen palattuani menisin ylioppilaskirjoitusten jälkeen asevelvollisena suorittamaan varusmiespalvelustani. Tässäkin mielessä Hiroshiman-kokemuksen omakohtaiset eettiset pohdinnat sodasta saattoivat olla minulle ja japanilaisille jossain määrin erilaisia.
Hiroshiman ja Nagasakin ydinpommit ovat muokanneet japanilaisten kollektiivista psyykeä syvällisesti. Tämä näkyy tietysti maan sodanjälkeisessä politiikassa, mutta myös kirjallisuudessa, elokuvassa ja muissa taiteissa. Populaarikulttuurin esimerkkinä voisi mainita merestä nousevan, tulta syöksevän ja kaupunkeja tuhoavan Godzilla-hirviön, jonka sanotaan viittaavan symbolisesti ydinaseisiin ja niiden tuhovoimaan.
Japanilaiset ovat Hiroshiman ja Nagasakin jälkeen olleet laajalti pasifistinen kansakunta. Entisen imperialistisen keisarikunnan raunioille syntyi amerikkalaisen miehitysvallan myötävaikutuksella demokraattinen Itä-Aasian taloudellinen voimanpesä.
Japanin huomattavan voimakkaita asevoimiakaan ei kutsuta armeijaksi vaan itsepuolustusjoukoiksi. Viime kädessä Yhdysvaltojen mahti – ja sen ydinaseet – suojelevat tietysti myös Japania.
Vaikka muistot haalistuvat, Hiroshiman pommin räjähdyspaikalla käyminen teki minuun 17-vuotiaana suuren, jopa lähtemättömän vaikutuksen.
***
Toisen maailmansodan jälkeen syntyneet sukupolvet ovat eläneet maailmassa, jossa maailman totaalinen tuho ei ole ollut enää kuvittelua.
Ilmeisesti ydinsodan partaalla on oltu hyvin monien aistimana ainakin Kuuban ohjuskriisin aikana 1962. Aikalaisten enimmäkseen tietämättä ydinaseiden käyttökynnys läheni ilmeisesti myös lokakuussa 1973, jolloin Syyrian ja Egyptin yllätyshyökkäyksessä suuria tappioita kärsinyt Israel harkitsi viimeisenä keinonaan ydinaseen käyttöä naapureitaan vastaan.
Enimmäkseen vain sotilaiden tietoon jäi kaiketi myös marraskuun 1983 tilanne. Neuvostoliitossa pelättiin Naton Euroopassa toteuttaman suuren sotaharjoituksen olevan oikeasti lännen ydinhyökkäyksen alkusoittoa. Neuvostoliitossa ryhdyttiin varautumaan sellaiseen.
Ehkä on ollut muitakin hetkiä, jolloin jossakin osassa maailmaa on oikeasti harkittu ydinaseiden käyttöä.
Maltti ja järki on onneksi tähän saakka voittanut. Hiroshiman muisto on vahva. Aikanaan sekin voi valitettavasti haalistua.
***
Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa on kestänyt viisi ja puoli kuukautta. Vaikka sotauutisiin on luultavasti jo hieman turruttu, taisteluiden loppua ei ole näkyvissä. Emme tiedä, mikä on tilanne vaikkapa kahden kuukauden kuluttua.
Yksi vaarallinen mahdollisuus hurjien skenaarioiden joukossa on ollut, että sotilaalliseen ahdinkoon ajautuva Venäjä voisi käyttää Ukrainassa ydinasetta. Tai sitten kemiallisia tai biologisia aseita.
Ydinräjäytys Ukrainassa pysäyttäisi maailman. Olisi otettu askel, jota kukaan ei ole 77 vuoteen ottanut. Seuraavien askelten ottajien olisi tiedostettava, että jos sanotaan A, on luultavasti sanottava myös B ja C.
Jos tällaisia aseita käytettäisiin, Ukrainan sodan eskalaation vaara olisi todella suuri. Uskottavuutensa säilyttääkseen lännen eli käytännössä Naton pitäisi silloin tehdä jotakin. Muuten ensimmäisen pommin räjäyttäjä ehkä rohkaistuisi räjäyttämään toisenkin. Ja niin edelleen.
Luovutettaisiinko Ukrainan käyttöön ydinaseita? Vai lisättäisiinkö painetta hyökkääjää kohtaan jossakin muussa asiassa? Auttaisiko sellainen? Erilaiset suunnitelmat ja askelmerkit lienevät jo suurvaltojen esikuntien kassakaapeissa. Tilanne olisi kuitenkin uusi ja aivan uskomattoman vaikea.
***
Ukrainalla on oikeus puolustautua, ja vapaiden kansojen on autettava Ukrainaa, jotta hyökkääjä voitaisiin ajaa maasta pois. Mutta avattaisiinko eskalaatiossa jopa Harmageddonin portit? Vai pysyisivätkö ne sittenkin kiinni? Voittaisiko kaikkien rauhantahto – tai elämänhalu – tuolla yhdennellätoista hetkellä? Muita vaihtoehtoja ei tee mieli ajatella.
Olisi hyvä, jos miekat taottaisiin auroiksi. Niin tuskin tapahtuu tässä ajassa. Vakavia sotilaallisia kriisejä voi nopeasti kehittyä eri puolilla maailmaa. Siksi armeijat ovat tarpeellisia ja maataan ja kansaansa puolustavan sotilaan ammatti kunnioitettava. Sodankäynnissä on sovittuja sääntöjä. Ehkä siinä on myös askeleita, joita kenenkään ei pitäisi ottaa.
Siperia kuulemma opettaa, mutta niin tekee myös Hiroshima. Olisi hyvä, että sen opetukset eivät modernin maailmankaan kriiseissä kaikuisi kuuroille korville.
Lauantaina on eri puolilla maailmaa jälleen vesille laskettavien Hiroshiman rauhanlyhtyjen päivä.
***
Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?
Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran.
Antoisia lukuhetkiä!