Se kilpistyi kissaan.
Mummini kuoli alkukesästä. Jos vanha ja sairas ihminen saa kuolla ilman suurempia kipuja omassa sängyssään, täytyy olla jopa kiitollinen, ajattelen.
Keskitymme käytännön asioihin. Tyhjennä sinä tuo kaappi, minä tyhjennän tämän. Kenellä on tarvetta näille astioille? Saisiko ryijyn myytyä netissä? Mitä kaikille lukuisille käsitöille tehdään?
Otan kasan mummin virkkaamia pieniä, pyöreitä pitsiliinoja. Mihin niitä oikein on käytetty? Ei niitä raaski poiskaan heittää. Keksin ommella ne yhteen pitkäksi kaitaliinaksi. Noin, yksi ongelma ratkaistu.
Mutta se kissa. Se tekee sitä, mitä me emme tee: etsii mummia. Se kulkee ympäriinsä ja mouruaa sydäntä särkevästi. Kun tulee vieraita, kissa käy tarkastamassa, josko mummi nyt olisi tulijoiden joukossa.
Istun mummin keinutuoliin, ja kissa katsoo minua syyttävästi. Et sinä ole hän. Tarjoan sille makupalaa, mutta se ei malta syödä vaan jatkaa etsintöjään. Kattiparalla ei ole käytännön asioita hoidettavana.
Tavallaan ymmärrän kissan tunteita. Hautajaisissa katson arkkua. Tuollako hän muka on, ihmettelen.
Turun Henrikinseurakunnassa alkaa tänä syksynä sururyhmä lemmikkinsä menettäneille. Työpaikan kokouksessa kerron, että kaipaisin sururyhmää emäntänsä menettäneelle lemmikille. Kissa kun ei voi ymmärtää, mihin mummi on yhtäkkiä kadonnut. Se ei voi purkaa ikäväänsä juokseviin asioihin, arkielämään tai edes taivasuskoon. Se vain ikävöi.
Lopulta kissa tulee kiehnäämään ja hyppää syliin. Annan sen asettua aloilleen, vaikka istun huonossa asennossa. Annan jalan puutua ja silittelen sen pehmeää turkkia.
Kuva: Minerva Seppälä