Kotimaa uutisoi muutama viikko sitten Englannin anglikaanisen kirkon tuoretta tavoitetta lähes tuplata seurakuntien määrä maallikkovetoisesti seuraavan kymmenen vuoden aikana. Idean ytimessä ovat pienet, rakenteeltaan kevyet seurakunniksi kasvavat yhteisöt ja evankelioiva, tavoittava työ. Canterburyn arkkipiispa Justin Welby arveli, että hyvin monille anglikaaneille tulee uutena asiana se, että anglikaanin on tarkoitus todistaa uskostaan.
Meillä suunta on pitkään ollut vastakkainen. Kuntaliitosten myötä on syntynyt yhä massiivisempia suurseurakuntia, joiden hallinto on raskas ja ikääntyvä rakennuskanta valtava. Se meitä kyllä yhdistää Englannin anglikaaniseen kirkkoon, että meilläkin hyvin monelle tulee yllätyksenä, että myös luterilaisen kirkon on tarkoitus todistaa uskostaan. Sekin meitä yhdistää, että molemmissa jäsenmäärä on reippaassa laskussa ja kirkonpenkit tyhjenevät.
* * *
Pari viikkoa sitten ilmestyi kirja Jokin meitä yhdistää – Näky kansankirkon jälkeisestä kirkosta. Kirjassa annetaan monta hyvää näkökulmaa siihen, miksi olemme siinä missä olemme ja miksi uudistuminen on kirkollemme niin tavattoman tärkeää – ja samalla niin vaikeaa.
Lääkkeeksi anemiaan kirjoittajat tarjoavat paluuta takaisin kirkon/seurakunnan ydinolemukseen ja lisäksi yhteisöllisyyden vahvistamista. Kysymys ei ole jostakin uudesta hallintomallista, vaan siitä, että ihmiset saavat kokea uskonyhteyttä, rakentaa yhdessä hengellistä kotiaan ja olla perheenjäseniä, ei asiakkaita. Ja sanan tekijöitä, ei vain sen kuulijoita.
Ehkä tässä ollaan tekemässä välttämättömyydestä hyve, sillä se perinteinen kansankirkollinen orientaatio, jossa tarjotaan kirkon virkahenkilöiden tuottamia laadukkaita (seura)kunnallisia palveluita oman (seura)kunnan veronmaksajille, alkaa olla lopussa veronmaksajakunnan nopeasti vähentyessä. On aika selvää, että tulevaisuudessa kirkko toimii vahvemmin sitoutuneiden yhteisöjen kautta – tai sitten ei toimi. Tuuli- ja kansallispukuluterilaiset ovat äärimmäisen uhanalaisia lajeja.
* * *
Suurin haaste yhteisöjen rakentamisessa ei taida olla se varsinainen rakentaminen. Taitoa kyllä kirkostamme löytyy. Epäilen, että suurin haaste on asennepuolella. Kuten Arto Antturi kirjassa toteaa: ”Kansankirkollisuus elää yhä yhtenäiskulttuurin aikaa.”
Tehtiin kirkon rakenteissa mitä päätöksiä tahansa, lopputulos lienee selvä: meneväiset menevät ja tekevät joka tapauksessa. Oikeastaan voimme yhdessä valita vain sen, tapahtuuko tuleva yhteisöjen kasvu kirkon sisä- vai ulkopuolella.
Kirjoittaja on Suomen Raamattuopiston toiminnanjohtaja. Kolumni julkaistu 13.8. ilmestyneessä Kotimaassa
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.