[ARVIO] Eino Leino kirjoitti aatedraaman Kirkon vihollinen vuonna 1911. Teksti heijastelee viime vuosisadan alun ideologisia yhteentörmäyksiä. Kirkko joutui niin luonnontieteiden kuin sosialismin silmätikuksi. Kirkkoa haastettiin ja se joutui puolustuskannalle.
Muun muassa Kotimaa-lehden syntyminen 1905 oli yksi kirkollinen vastus ajan haasteisiin. Moni näkeekin noissa yli sadan vuoden takaisissa tapahtumissa yhtymäkohtia nykyaikaan, jolloin kirkkoa taas haastetaan pois julkisesta tilasta – eivätkä he ole kokonaan väärässä.
Kouvolan teatterin johtaja Henrik Timonen löysi Leinon tekstin ja päätti tuottaa sen lukudraamana osaksi Kouvolan kirkkopäivien ohjelmaa. Itse asiassa edellisen kerran Kirkon vihollinen on ammattiteatterissa nähty juuri Kouvolan teatterissa 1960-luvulla.
Leinon teksti kertoo Yhdysvalloissa vaurastuneesta ja koneinsinööriksi lukeneesta torpparinpoika Antti Teräksisestä (Panu Poutanen), joka uusine ateistisine aatteineen tulee takaisin Suomen rakastettunsa Tyynen (Tytti Vänskä) luokse. Tyyne on paikallisen kirkkoherran (Raimo Räty), sotarovastin tytär. Edessä on vääjäämätön aatteiden yhteentörmäys, jossa panttivangiksi uhkaa joutua rakkaus. Kun miehet kalistelevat aatteiden sapeleita, ei Tyyneltä kysytä mitään, vaikka kyse on myös hänen elämästään. Häntä vain pyydetään valitsemaan puolensa. Myös Antin äiti (Hannele Laaksonen) joutuu poikansa totuuden tulituksen kohteeksi.
Antin isä Elias (Arimo Haltsonen) on sitkeästi rakentanut ikiliikkujaa, joka rovastin mielestä on kunnioitettava ilmaus intohimolle ja päämäärän etsimiselle, mutta Antin kielestä se on turhuutta, sillä samalla työmäärällä olisi saatu aikaan jotain hyödyllistäkin. Antti haluaa ottaa kaikilta pois valheellisena pitämänsä illuusion, myös isältään.
Kirkon vihollinen vaihtelee näkökulmansa mainiolla tavalla. Katsoja ymmärtää aatedraaman eri osapuolia. Kohtuus pitää olla ateistisessa ehdottomuudessa – ja toisaalta rajansa se on taantumuksellakin.
Katsoja kokee yllättävän yhtymäkohdan nykyisyyteen, sillä kosiessaan Tyyneä Antti ei ajattele kirkollista vihkimistä, vaan siviilivihkimistä. Ja taas Tyyne joutuu kiusalliseen välikäteen, sillä luonnollisesti pappi-isä haluaisi tyttärelleen kirkkohäät.
Leino hakee aatteiden säkenöinnin keskellä sovinnon mahdollisuutta. Maailmankatsomukset erottavat ihmisiä, mutta kuinka pitkälle ehdottomuus pitää perheenjäsenten välillä viedä?
Kouvolan teatterin Kirkon vihollinen on lukudraama, ei kaikkein askeettisin versio, vaan jo selvästi näyttelemisen suuntaan ojentuva. Ohjaus on Henrik Timosen. Näyttelijöillä on teksti edessään. Aluksi vaikutelma voi tuntua oudolta, mutta teatterin ihme tapahtuu: lukudraamasta tulee ihan oikea draama, jota huoma seuraavana herkeämättä.
Lukudraama myös sopii hieman vanhahtavan tekstin esittämiseen. Myös parenteesit eli näyttämöohjeet luetaan. Kirkon vihollinen on kestänyt aikaa hyvin.
Kuvat: Olli Seppälä