Kiire tappaa, lepo pelastaa – Luomisessa Jumala määräsi: ensin lepo, sitten työ

Levosta on tullut kirosana. Lepäämistä pitää selitellä kuin se olisi pahakin synti. On väärin olla väsynyt ja levon tarpeessa.

Näin napakasti Tomas Sjödin toteaa kirjansa Se tapahtuu kun lepäät alkusanoissa. Kirja on väkevä vastalause tälle ajattelulle.

Aihe koskettaa monia. Arki ja pyhä erottuvat nyky-yhteiskunnassa yhtä vähemmän toisistaan. Työn ja levon vaihtelun luontainen rytmi on rikkoutunut. Ihminen joutuu vetämään itse ajankäyttönsä rajoja paljon tietoisemmin kuin vielä pari vuosikymmentä sitten.

Kyse ei ole pelkästään siitä, että kaupat ovat auki lähes yötä päivää jokaisena viikonpäivänä ja ravintoloiden aukioloajat ovat vapautuneet sääntelystä. Kyse on myös siitä, että työsähköpostit ovat luettavissa kännykästä aina ja etäyhteydet mahdollistavat työnteon missä ja kuinka pitkään vain. Lisäksi valppauden ja levon suhdetta haastavat netti ja sosiaalinen media. Voimme katsella ja kuunnella ohjelmia tai osallistua keskusteluihin vaikka läpi yön.

Vaikka työelämä on sairasta, sen ei tarvitse sitä parantumattomasti

Kun raja työn ja levon välillä häviää, siitä kärsivät molemmat. Työnilo uhkaa kadota ja keskittymiskyky heikkenee. Levon ylle levittäytyy häiritsevä ajatus siitä, mitä kaikkea pitäisi vielä tehdä. On siis tehtävä tietoinen päätös, että joka asialla on aikansa.

Toisinaan kyse on jopa elämästä ja kuolemasta. Diplomi-insinööri Päivi Hämäläinen selvitti vuonna 2010 tarkastetussa väitöstutkimuksessaan, että työ tappaa vuosittain maailmassa noin 2,3 miljoonaa ihmistä. Kuolemista vain 360 000 selittyy työtapaturmilla.

Kasvatustieteen professori ja filosofi Juha T. Hakala hätkähti uutisesta niin, että kirjoitti kirjan kiireestä ja sen tuhovoimasta sekä hallitun hidastelun välttämättömyydestä. Hänen mukaansa emme saa suostua marioneteiksi maailmanlaajaan nukketeatteriin. Emme saa hyväksyä, että työpäivä ei olekaan enää päivä, vaan vastaamme maailman toiselta puolelta tuleviin puheluihin myös öisin.

”Olemme tuoneet ajanpuutteemme, kiireemme ja stressimme koteihimme. Emme enää ole uupuneita ja masentuneita vain työaikana vaan myös vapaa-aikanamme”, Hakala kirjoittaa.

Toisaalta hän valaa uskoa tulevaan: vaikka työelämä on nykyisin sairasta, sen ei tarvitse olla parantumattomasti sairasta. Kiireen vastainen sota käydään lopulta jokaisen omassa päässä. Meillä on mahdollisuus tehdä valintoja, vaikka aina ei siltä tunnu.

Lepopäivän pyhittämistä ei kannata ylihengellistää

Tästä valinnanmahdollisuudesta ihmisiä valmentaa myös Nokian entinen henkilöstöjohtaja ja Hintsa Performancen nykyinen operatiivinen hallituksen puheenjohtaja Juha Äkräs. Hän tutkii ja pohtii päätoimisesti työhyvinvoinnin ja johtajuuden kysymyksiä, mutta on tehnyt lisäksi tietoisia ajankäyttöön liittyviä päätöksiä henkilökohtaisessa elämässään.

Äkräs perheineen pyhittää pääsääntöisesti viikonloput levolle ja yhdessäololle perjantai-illasta sunnuntaiaamuun.

– Lepopäivän pyhittäminen on minulle pysähtymistä ja irtautumista arjesta. En katso edes sähköposteja. Nautimme perheen kanssa ruuanlaitosta ja yhdessä syömisestä. Lisäksi luen ja liikun luonnossa, Äkräs kertoo.

Vaikka Äkräs käy vaimonsa kanssa noin joka toinen viikonloppu Kotiryhmä-verkoston messussa Munkkiniemen kirkossa ja kokee seurakuntayhteyden tärkeäksi, hän painottaa, ettei lepopäivän pyhittämistä kannata ylihengellistää. Lepopäivä on lepäämistä varten ja tärkeintä siinä on rauha ja läheisten kohtaaminen.

Henkinen uupumus on vaarallisempaa kuin fyysinen

Juha T. Hakala kirjoittaa, että työtä ei voi tehdä kestävästi sata lasissa. Jos ihminen pyrkii jatkuvasti parhaaseen mahdolliseen laatuun, hän uupuu väistämättä ennen eläkeikää tai jopa kuolee työnsä ääreen. Hakala on kehittänyt ajatuksen turmarajasta. On pohdittava, mikä on se laatutaso, jonka alle ei voi työssään koskaan jäädä. Sitten on tavoiteltava hiukan tuon rajan ylittävää, kestävää tapaa työskennellä.

Juha Äkräksen mukaan ratkaisevaa ei aina ole työn määrä, laatu tai kuormittavuus. Olennaista on, että ihmisten työelämään kohdistuvat psyykkiset tarpeet täyttyvät.

Ihminen tarvitsee työssään kokemuksen autonomiasta, siitä että häneen luotetaan ja hän voi itse vaikuttaa työnkuvaansa. Lisäksi tärkeä on tunne siitä, että hän osaa työnsä ja häntä arvostetaan. Kolmanneksi työpaikalla pitää olla hyviä, luottamuksellisia ihmissuhteita. Kun nämä tarpeet täyttyvät, ihminen on luova ja aikaansaava kuormittavissakin työtilanteissa.

– Fyysisestä uupumuksesta toipuu yleensä lepäämällä, mutta henkinen uupumus on vaarallista. Vakavan henkisen burn outin kokeneista moni ei palaa enää koskaan työelämään, Äkräs toteaa.

Kaikessa elämässä on raivattava tilaa ajattelulle

Juha Äkräs pitää tärkeänä antiikin kreikkalaisten tekemää ajan jaottelua kronos-aikaan ja kairos-aikaan. Kronos-aika on tauotonta ajan juoksua eteenpäin. Kairos-aika on pysähtymistä.

– Ihmisen on raivattava kaikessa elämässään tilaa pysähtymiselle ja ajattelulle. Pysähtyneenä ihminen voi kuulla myös Jumalan puheen ja tajuta, mihin suuntaan elämässä kannattaa kulloinkin kulkea.

Äkräs aloittaa nykyään työpäivänsä ajattelemalla. Sähköpostit hän katsoo noin neljä kertaa päivässä. Hän varaa almanakkaan joka työpäivä noin kaksi tuntia tyhjää aikaa. Niiden aikana hän on tiimiläisten tavoitettavissa tai sammuttelee yllättäviä tulipaloja, joiden hoitaminen jäi aiemmin ylimääräisiksi iltatöiksi. Lisäksi aikaa jää myös suunnitteluun. Joskus voi lähteä vaikka lenkille.

Levon päävihollisia ovat huoli, kyllästyminen, rauhattomuus ja häpeä

Tomas Sjödin kuvaa kirjassaan puhuttelevin esimerkein, miten pahasti olemme nykyään vieraantuneet ajankäytössämme kestävästä elämäntavasta ja ikiaikaisesta rytmistä. Sen jälkeen hän nyrjäyttää asiat raikkaalla tavalla päälaelleen ja paaluttaa meidät takaisin vanhasta juutalaisesta sapattiperinteestä nousevaan ajatteluun.

Sjödinin mukaan levon kolme päävihollista ovat huoli, kyllästyminen ja rauhattomuus. Lisäksi merkittävää roolia näyttelee häpeä. Miten helppo onkaan viikonloppuaamuna puhelinsoittoon herätessään väittää soittajalle, että olin minä jo hereillä. Olisi muka häpeällistä tunnustaa nukkuneensa pitkään. Varhainen lintu madon nappaa.

Mutta olisiko se oikeasti häpeä? Mistä sisäänrakennetut reaktiomme syntyvät ja ketä ne palvelevat? Sjödin tekee kiinnostavan huomion siitä, miten levon tarve ja riittämättömyyden kokemus kietoutuvat nykyisin oudosti yhteen. Jos ihmisellä on liian paljon työtä, liian raskaita velvollisuuksia ja liian vähän mahdollisuuksia lepoon, hän kokee olevansa ihmisenä riittämätön. Oikea reaktio olisi todeta: Minulla on liian paljon tehtävää.

Orjallisen ajankäytön taustalla on ihmiskuvan muutos

Juha Äkräs näkee ihmisten orjallisen ajankäytön ja riittämättömyyden tunteiden takana myös ihmiskuvan muutoksen viimeisen sadan vuoden aikana.

Tuhansia vuosia ihmiskäsitystä määrittivät ensisijaisesti filosofit ja teologit. Ihmisen ajateltiin koostuvan ruumiista, sielusta ja hengestä. Ihmisen uskottiin kykenevän sekä hyvään että pahaan. Puhe hyveistä ja hyvästä elämästä oli normaalia.

Viimeisen sadan vuoden aikana ekonomistien ajatukset ihmisestä homo economicuksena ovat korostuneet. Tämän ihmiskuvan mukaan ihminen on rationaalinen ja pyrkii aina itsekkäästi maksimoimaan oman etunsa sekä optimoimaan työpanoksensa. Ihmisen pyyteettömät kyvyt ja tunteet sekä ihmisten välinen vuorovaikutus unohdettiin. Ryhdyttiin ajattelemaan, että ihminen ei toimi oikein ilman ulkoista palkkiota ja kontrollia.

Yhteiskunnan ja yritysten perustavaa laatua olevat oletukset ja rakenteetkin alkoivat perustua tälle ajattelulle.

– Onneksi ekonomistitkin ovat alkaneet kyseenalaistaa tätä ajattelua viime aikoina.

Luomisessa asetettu elämän perusperiaate on: ensi lepo, sitten työ

Lepo sisältää hyviä voimia, jotka kannattelevat, kun omat voimat uupuvat. Toisaalta on viisasta levätä jo ennen kuin on täysin uupunut. Tomas Sjödinin mukaan elämän perusperiaate on: ensi lepo, sitten työ. Lepo ei saisi tarkoittaa viimeistä huokausta vaan mahdollisuutta uusiin alkuihin ja mukanaoloa luomistyön uudistumisprosessissa.

Näkemystään hän perustelee luomiskertomuksella muistuttaen, että lepo oli luomistyön huippukohta. Ihmisen näkökulmasta katsoen kaikki alkoi levolla. Kun kaikki muu on tehty, Jumala luo ihmisen. Sitten hän sanoo: ’Huomenna kun heräätte, meillä on täällä lepopäivä’.

Ensimmäinen asia, mitä juuri luoduilta ihmisiltä vaadittiin, oli siis lepääminen. Lepo ei ole tauko kahden tärkeän tehtävän välissä, vaan jotakin luotua ja osa tehtäväämme ihmisinä. ”Se, joka lepää, ottaa elämäntehtävänsä tosissaan. Jos taas aliarvioi levon merkityksen, ottaa elämän liian kevyesti”, Sjödin julistaa.

Uupumuksen syövereihin uponneillekin häneltä löytyy lohdun sana: ”Se armo, jota ei voi ansaita ja jonka arvoiseksi tullakseen ei tarvitse ponnistella, annetaan, kun olet tullut umpikujaan. Siinä on levon syvin salaisuus: kun omat voimat eivät riitä, toiset voimat ottavat asiat huolekseen.”

Sapatin avainsanat eivät ole sallittu ja kielletty vaan erilainen ja nautinnollinen

Lepo on sekä kalenterin että sydämen asia. Kyse on paitsi minuuteista, tunneista ja päivistä myös sydämen kaipauksesta. Sjödinin mukaan se, jolla on aikaa, voittaa sydämiä. Ensimmäiseksi on kuitenkin voitettava oma sydämensä.

Työ on hyvää mutta lepo siunattua. Kehotus pyhittää lepopäivä on jättäytymistä elämän ikiaikaisen rytmin vietäväksi. Lepo on näkymätön armolahja arjessa.

Sjödin kuvaa kirjassaan juutalaisia sapattikäytäntöjä. Sapattia vietetään paitsi siksi, että Jumalakin lepäsi, myös Egyptin pakkotyöstä vapautumisen muistoksi. Sapatilla on myös eettinen ulottuvuus. Oikeus sapatin lepoon koskee niin poikia kuin tyttäriä, orjia kuin orjattaria ja jopa karjaa.

Sjödin pitää viisaana sapattiin liittyvää, tietyllä kellonlyömällä tapahtuvaa kaiken työnteon äkkipysähdystä ja joidenkin sääntöjen ehdottomuutta. Samalla hän muistuttaa, että sapatin avainsanat eivät ole sallittu ja kielletty vaan erilainen ja nautinnollinen.

”Sapatin lepo on täynnä ystäviä, muistoja, keskusteluja, harkintaa, mielijohteita, huumoria, leikkiä, iloa ja aistillisuutta. Sapatissa on siis kyse aivan muusta kuin liiallisen työnteon ja harrastusten aiheuttamasta krapulapäivästä”, Sjödin kirjoittaa.

Juha Äkräs on samoilla linjoilla. Hänen elämässään erilainen ja nautinnollinen tilanne on sellainen, jossa voi vain olla.

– Kun menen kesäiltana mökille ja laitan rantasaunan lämpiämään, jään usein tuijottamaan tyyntä järvenpintaa. Siinä mieli rauhoittuu.

Ikuisuudessa rajoittuneet ajatusrakennelmat murtuvat

Kestävä elämäntapa koostuu Sjödinin mukaan työn ja levon loputtomasta, yksitoikkoisesta vaihtelusta. Lepo yhdistää meidät ”niihin ikuisuudesta kumpuaviin sydämenlyönteihin”, jotka tahdittavat elämäämme siihen saakka kunnes siirrymme ajasta ikuisuuteen ja pääsemme lopulliseen lepoon.

Toisaalta hän ei ajattele ikuisuudenkaan merkitsevän muuttumattomuutta vaan juhlaa, jossa tärkeää on yhdessäolo ja rajoittuneiden ajatusrakennelmiemme murtuminen. Ikuisessakin Jumala voi luoda uutta.

”Jos vapaa-aika menee pelkkään työstä palautumiseen ja sohvalla itkemiseen, peli on jo menetetty”

Lossikuski, pappi ja veneenrakentaja Kari K. Salo Rymättylän Aasla-luodosta elää keikkatöiden ja kolmivuorotyön silppuamaa arkea. Lepo on kausiluontoista ja torkut pitää ottaa aina kun voi.

Akkujaan Salo lataa luonnossa. Taianomaisimmin hänen sielunsa lepää syksyisenä arki-iltana, kun mökkiläiset ovat jättäneet saariston, keli on tyyni ja hän tuuppaa kanoottinsa vesille. Kuuluu vain muuttolintujen ääniä. On ehkä täysikuu, mutta silti hyvin hämärää.

– Hämärässä ja hiljaisuudessa kaikki aistit herkistyvät.

Myös kävelylenkit tai pieni puuhastelu pihamaalla auttavat Saloa jaksamaan.

– Ja jos en pääse ulos, lataudun neulomalla. Käsityöt tekevät hyvää.

Eri tyyppiset ansiotyöt tarjoavat Kari K. Salon elämässä vastapainoa toisilleen. Papin sijaisuudet ovat arvaamatonta ihmissuhdesoppaa ja siksi joskus kuluttavia. Veneiden korjaaminen on armollisen mekaanista ja työn päätteeksi näkee selkeästi kättensä jäljen. Lossin kuljettaminen on puolestaan retriitinomaista. On aikaa miettiä.

Salo on skeptinen sen suhteen, että ulkoapäin ohjattu lepopäivän pyhittäminen toimisi nykymaailmassa. Ihmisillä on eri elämänvaiheet, tarpeet ja elämäntilanteet ja niihin sopivat erilaiset rytmit.

– Tärkeintä on oppia tuntemaan itsensä ja tajuta, milloin on levon tarpeessa. Myös verkostot ovat tärkeitä. On hyvä miettiä, kenelle soittaa tai kenen kainaloon käpertyy, jos työn ja levon tasapaino järkkyy ja ihminen romahtaa.

Hälytyskellojen pitää Salon mukaan soida, jos ei saa nukuttua eikä jaksa enää harrastaa mitään tai työtehtävät ovat mahdottomia suorittaa ja epäselvästi johdettuja.

– Jos vapaa-aika menee pelkkään työstä palautumiseen ja sohvalla itkemiseen, peli on jo menetetty. Muutoksen pitää tapahtua pian.

Elämän pyhyys avautuu Salolle parhaiten keskellä arkea. Hän ei koe tarvitsevansa lepopäivää jumalasuhteen hoitamiseen. Nuoruudessa syntynyt uskon äidinkieli kantaa.

Kun mies on pulassa, avunpyyntö Jumalalle lähtee lähes automaattisesti. Onpa ongelmana rikkimennyt lossin moottori tai papin työn haastavat ihmissuhdekohtaamiset, Salon mieltä rauhoittaa tieto siitä, että tämäkin tilanne ja koko elämä ovat korkeammassa kädessä.

– Ja kun tilanteesta sitten selvitään, nousee sydämestä kiitos. Pyhä on kietoutunut arkeen syvänä pohjavireenä.

Suurperheen äiti: Pyhänä laitetaan kiireettömästi vähän parempaa ruokaa

Kuuden lapsen äiti ja perhepäivähoitaja Nora Palokangas Vihdistä on oppinut arvostamaan erityisellä tavalla kiireetöntä ja vapaata yhdessäoloa perheen kanssa.

Lepopäivän pyhittäminen on Palokankaalle tärkeää, mutta pyhäpäivän ei tarvitse välttämättä olla aina sunnuntai. Olennaista on, että laitetaan kiireettömästi vähän parempaa ruokaa, katetaan pöytä kauniisti ja syödään koko perhe yhdessä.

– Paras hetki on se, kun ollaan juuri syöty, ja jokainen ryhtyy tekemään sitä, mistä tykkää. Joku piirtää, joku pelaa kännykällä, joku musisoi ja joku rapsuttaa koiraa. Kukaan ei käske ketään ja kotona vallitsee raukea rauha.

Palokankaalle on pyhää ja arvokasta, että jokainen lapsi kokisi perheessä tulevansa kuulluksi ja nähdyksi omana ainutlaatuisena itsenään. Hyvään elämään kuuluu ottaa huomioon jokaisen perheenjäsenen iän myötä muuttuvat toiveet ja tarpeet.

Koululaiset tarvitsevat hänen mukaansa päiviä, jolloin ei ole pakko mennä minnekään. Ne ovat tarpeen myös aikuisille.

– Lepopäiviin ei silti pidä suhtautua orjallisesti. Joskus voi joutua käymään pyhänä kaupassa tai nuorilla voi olla omia menoja. Sellaiset asiat eivät riko lepopäivän rauhaa.

Nora Palokangas nauttii vapaapäivinä myös kävelylenkeistä keskellä päivää.

Hengellisyys on hänelle tärkeää. Kun perheessä on monen ikäisiä lapsia ja kaikki rakastavat musiikkia, välittyy sanoma tällä hetkellä luontevimmin musiikin välityksellä. Joskus koko perhe käy yhdessä kirkkokonsertissa.

– Klassinen musiikki lataa akkujani.

Kuva Kari K. Salosta: Pasi Leino


Lähdekirjat:

Tomas Sjödin: Se tapahtuu kun lepäät. Perussanoma Oy 2015.

Juha T. Hakala: Pakattu aika, Kiireen imusta hallittuun hidasteluun. Gummerus 2010.

***


Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.


Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä

Edellinen artikkeliArkkipiispa Kari Mäkinen puheenjohtajaksi sosiaali- ja terveysalan kattojärjestöön
Seuraava artikkeliTeemu Kakkuri: Omaa kärsimystään ei pidä pidentää ’rakastamalla’ hengellisen väkivallan tekijää

Ei näytettäviä viestejä