[Arkistojuttu] Jumalanpalvelus ei kerää enää osallistujia entiseen tapaan. Erityisesti aiemmat satunnaiskävijät harventavat jumalanpalveluskäyntejään. Kirkon tutkimuskeskus on selvittänyt, miksi seurakuntaelämän strategiseksi keskukseksi nostettu sunnuntaimessu on ajautunut kirkon toiminnan reunamille.
Suomalaisten uskonnonharjoituksesta on tullut 2000-luvulla kirjavaa. Osallistuminen esimerkiksi uskonnollisiin tilaisuuksiin on vähentynyt voimakkaasti. Kehityssuunta ilmenee selkeästi jumalanpalvelusten kävijätilastoissa. Tilastojen mukaan vuosina 1990¬–2012 jumalanpalvelusten kävijämäärät ovat vähentyneet lähes neljänneksen ja yksittäisen tilaisuuden keskimääräinen osallistujamäärä kolmasosan.
Kyselytutkimukset osoittavat, että monen seurakuntalaisen satunnainen osallistuminen jumalanpalvelukseen on muuttunut osallistumattomuudeksi. Jumalanpalvelus uhkaa ajautua seurakuntaelämän reunamille.
Kirkossakäynti ei ole kokonaisuudessaan vähentynyt yhtä dramaattisesti, sillä suomalaiset ovat lisänneet satunnaisia käyntejään esimerkiksi kirkkokonserteissa ja muissa hengellisissä musiikkitilaisuuksissa.
Kirkon erilaiset osallistujat
Aktiivisuus seurakunnan elämään osallistumisessa selittää myös jumalanpalvelukseen osallistumista. Gallup Ecclesiastica 2011 -kyselyaineiston analyysissä suomalaiset jakautuvat seurakuntaosallistumisen osalta
seuraaviin ryhmiin: aktiivikirkolliset (osallistuu viikoittain/kerran kuussa), kirkolliset (osallistuu vähintään kaksi kertaa vuodessa), kulttuuriset (osallistuu kerran vuodessa tai harvemmin), osallistumattomat (ei käytä seurakunnan palveluja) ja ei-jäsenet.
Naiset ovat enemmistönä kummassakin kirkollisessa ryhmässä, miehet taas kulttuuristen ja osallistumattomien ryhmissä. Aktiivikirkollisista lähes kaksi kolmasosaa on yli 50-vuotiaita, kun osallistumattomissa alle 30-vuotiaat muodostavat enemmistön. Kulttuuristen jäsenten ikäjakauma on tasaisempi kuin kirkollisten jäsenten. Viidennes heistä on 15–24-vuotiaita. Kulttuuristen ryhmästä on yli 65-vuotiaita alle kymmenen prosenttia. Osallistumattomat paikantuvat selkeästi nuoriin ja nuoriin aikuisiin: puolet heistä on alle 35-vuotiaita.
Vaikka kirkollisista osallistujista suuri osa on eläkeikää lähestyviä pariskuntia, joiden lapset ovat aikuisia, myös lapsiperheiden osuus on huomattava. Tarkempi tarkastelu osoittaa, että nimenomaan leikki-ikäisiä (0–6-vuotiaita) lapsia on suhteellisesti eniten aktiivikirkollisten perheissä. Ryhmien välillä ei ole merkittäviä eroja kouluikäisten tai sitä vanhempien lasten osalta.
Kulttuuriset ja toimintaan osallistumattomat jäsenet ovat useammin yksin asuvia tai nuoria pariskuntia kuin lapsiperheiden vanhempia.
Uskonnollinen kotikasvatus ja herätysliikkeisiin kuuluminen lisäävät osallistumisen astetta selvästi. Epätietoisuus siitä, saiko kotona uskonnollista kasvatusta vai ei, on yleisintä kulttuurisilla jäsenillä. Uskonnollisen kotikasvatuksen puuttuminen on selkeä taustatekijä osallistumattomuudelle.
Matalan profiilin kristityt
Millaista on sitten kulttuuristen luterilaisten kristillisyys? Uskontososiologi David Voas luonnehtii uskonnollisesti neutraalien, harvoin osallistuvien jäsenten sitoutumista ”häilyväksi uskollisuudeksi” (fuzzy fidelity). Osalle heistä kirkon jäsenyys ei ole erityisen merkitsevää tai se edustaa vieraita arvoja. Toisille taas kirkko voi olla kulttuurinen, identiteettiä määrittävä taustatoimija, mutta ei yhteisö, jonka toimintaan he osallistuisivat.
Kulttuuriset jäsenet katsovat olevansa luterilaisia ja kristittyjä, mutta useimmiten he vastaavat kieltävästi kysyttäessä, ovatko he uskovia tai uskonnollisia. Annettu nimitys ”kulttuuriset” juontaa juurensa huomioon, että he voivat mieltää itsensä kulttuurisesti luterilaisina tai kristittyinä, vaikka se ei tarkoitakaan oppiin sitoutumista tai toimintaan osallistumista. Henkisyys, uskonnollinen liberaalius ja humanismi ovat asioita, joihin kulttuuriset jäsenet kokevat voivansa kiinnittyä.
Kirkon toimintaan osallistumattomat profiloituvat mieluummin agnostikoiksi tai uskonnottomiksi kuin ateisteiksi. Osallistumattomat toisaalta myös kieltävät kulttuurisia jäseniä todennäköisemmin olevansa uskonnollisesti liberaaleja, samalla kun he melko yleisesti kieltävät olevansa uskonnollisia tai hengellisiä ihmisiä. Heistä noin kolmannes kuitenkin sanoo omaksuneensa luterilaisen tai kristityn identiteetin.
Kun seurakuntaosallistuminen on vähäistä, näkemykset siitä, miten ihminen pääsee yhteyteen Jumalan kanssa, painottuvat yksityiselle alueelle. Yleisimpiä Jumalan kohtaamisen tapoja ovat rukoileminen, omantunnon äänen kuunteleminen sekä luonnon keskellä oleminen. Kulttuurisista jäsenistä lähes puolet katsoo yhteyden Jumalaan voivan muodostua jumalanpalveluksessa tai ehtoollisella. Ei-osallistujista jumalanpalveluksen mieltää yhteytenä Jumalaan reilu viidennes.
Kulttuurisista jäsenistä noin neljäsosa sanoo rukoilevansa vähintään kerran viikossa. Reilut 40 prosenttia rukoilee tätä harvemmin ja noin kolmannes ei lainkaan. Osallistumattomista huomattavasti harvempi (16 prosenttia) rukoilee vähintään kerran viikossa, ja 60 prosenttia ei rukoile lainkaan. Raamatun lukeminen on hyvin harvinaista kulttuuristen ja osallistumattomien ryhmissä. Tässä he eroavat aktiivisemmista seurakuntaosallistujista selvästi.
Passiivisten jäsenten tutkimus liittyy kirkollisesti ja yhteiskunnallisesti keskeiseen osallisuuden teemaan. Osallisuuden ehtona on yhteisöön kuuluminen. Tutkimusten mukaan osallistuminen kaikenlaiseen kokoavaan toimintaan on muuttunut häilyvämmäksi. Monet haluavat osallistua jonkinlaiseen toimintaan, mutta eivät välttämättä perinteisen yhteisön, kuten yhdistyksen tai seurakunnan parissa. Tarve kuulua yhteisöön on ihmisille edelleen keskeinen, mutta se ei kanavoidu osallistumiseen.
Kirkkoon mennään konserttiin
Kulttuuristen jäsenten osallistuminen seurakunnan toimintaan rajoittuu käytännössä yhteen kertaan vuodessa.
Seurakunnan järjestämät musiikkitilaisuudet ja konsertit sekä Kauneimmat joululaulut nousevat omaan luokkaansa kulttuuristen jäsenten osallistumisessa, ja ne saavat mukaan myös itsensä osallistumattomiksi määritteleviä. Vain muutama prosentti kulttuurisista jäsenistä saattaa osallistua diakoniaruokailuun tai vastaavaan tapahtumaan, lähteä retkille tai leireille tai tulla henkilökohtaiseen tapaamiseen papin tai diakonin kanssa.
Vapaaehtoistyöhön osallistuu vuosittain vielä harvempi, joten vapaaehtoistyö ei tämän perusteella muodosta seurakunnasta vieraantuneiden tai harvoin osallistuvien uutta toimintakenttää.
Kulttuuristen jäsenten kuulumista kirkkoon ylläpitävät kirkon opin sijasta perinteet ja historialliset arvot sekä kirkon auttamistyö. Reilu kymmenesosa on vahvasti ja kolmasosa melko vahvasti sitoutunut kirkon jäsenyyteen. Silti kulttuuriset jäsenet eivät sulje täysin pois kirkosta eroamista. Lähes neljännes heistä on usein ajatellut kirkosta eroamista. Osallistumattomien joukko sen sijaan kasautuu melko voimakkaasti eroa usein harkinneisiin (32 prosenttia) ja potentiaalisiin kirkosta eroajiin (35 prosenttia).
Kotiseurakuntaan koettu yhteys riippuu pitkälti omasta aktiivisuudesta. Kulttuurisilla ja osallistumattomilla on positiivinen mielikuva oman seurakuntansa toiminnasta, jos heillä on jokin mielipide. Leimallista kuitenkin on, että kolmannes kulttuurisista ja yli puolet osallistumattomista ei osaa muodostaa kantaansa, koska kontaktia seurakuntaan ei ole. Jokseenkin samat osuudet kulttuurisista ja osallistumattomista eivät nimittäin tunne yhtään aktiivista kirkossakävijää.
Kulttuuristen jäsenet arvostavat seurakuntalehteä kirkon ja sen jäsenten yhteydenpidon välineenä. Puolet heistä suhtautuu arvostavasti seurakuntalehteen, seurakunnasta lähetettäviä tiedotteita toivoo kolmannes, sähköpostia ja sosiaalista mediaa viidennes. Toimintaan osallistumattomien kontakti seurakuntaan on ohuempi eivätkä he kovin vahvasti tavoittelekaan sitä, mutta seurakuntalehti on heistäkin paras yhteydenoton tapa. Sosiaalisen median merkitys kohoaa ja seurakuntalehden vähenee sen mukaan, mitä nuoremmista ikäryhmistä on kysymys.
Yksilöllinen yhteisöllisyys
Irrallinen suhtautuminen kirkkoon voi siis olla kriittinen tai hyvinkin myönteinen. Kulttuurisista jäsenistä valtaosa on jokseenkin sitoutunut jäsenyyteen ja melko luottavaisia kirkkoinstituutiota kohtaan. Kirkon jäsenyydellä on heille merkitystä paitsi kirkon auttamistyön myös sen ylläpitämien perinteiden kannalta. Passiivisiin osallistujiin kuuluu kuitenkin myös väljästi uskonnollisia ja löyhästi sitoutuneita tai kriittisiä, jopa uskontokielteisiä jäseniä.
Kirkolla on vahva yhteisöllinen luonne, mutta sen sovittaminen yksilöllistymistä korostavaan yhteiskuntaan on ongelmallista. Kirkkoon samastutaan ja kuulutaan, vaikka se on liian suuri kasvokkaiseen vuorovaikutukseen. Enemmistö jäsenistä ei osallistu yhteisön toimintaan, mutta he kokevat abstraktia luottamusta yhteisöön. Kirkon nykyisessä tilanteessa ongelmaksi nouseekin sitä kohtaan koetun luottamuksen ja jäsenyyden henkilökohtaisen merkityksen heikkeneminen.
Modernissa maailmassa yhteisöt muodostuvat yksilöistä, jotka valitsevat vapaasti, mihin haluavat kuulua. Samoin seurakunta muodostuu jäsenistään ja on niistä riippuvainen. Aktiivisuus ja osallistuminen kasautuvat yhä harvemmille. Kansalaisfoorumin pääsihteeri Aaro Harjun (Sana 3.1.2013) mukaan toisilla osallistumisen korvaa sulkeutuminen yksityiselle alueelle, kuten esimerkiksi Internetin pariin. Osa taas ei löydä paikkaa lainkaan. Tätä passiivisuutta ruokkii yhteiskunnan yleinen epävarmuus ja kiire. Kirkko voi osaltaan keventää tätä taakkaa tarjoamalla osallistumisen keinoja ja tiloja. Seurakunnan jäsenistössä piilee laaja ja monelta osin käyttämätön kirjo yksilöllisiä ja erityisiä taitoja sekä osaamista.
Kirjoittaja on Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija.
Tilastolähteet:
Kirkon tilastollinen vuosikirja, 2012.
Kyselyaineistot:
Kirkon tutkimuskeskuksen Gallup Ecclesiastica -kyselyt, vuodet 2003, 2007 ja 2011.
Juttu on julkaistu aiemmin Kotimaa Suolassa 2/2013