Essee: Hautajaisissa tajusin, että lestadiolaiset pakottivat isoisäni polttamaan oopperasävellyksen

Satuin viime kesänä kuulemaan Yleisradion
Horisontti-ohjelman, jossa toimittajat haastattelivat suviseuroissa Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen johtoa.

Jäin haastattelussa ihmettelemään musiikista sanottua. Toimittajat eivät esittäneet yhtään kriittistä jatkokysymystä, joten esitän tämän tekstin lopussa pari sellaista itse.

Soitin lapsena viulua. Ollessani noin 15-vuotias isoisäni Jaakko Linjama sävelsi minulle pienen kappaleen, Preludin viululle ja pianolle. Soitin Preludia mielelläni ja kantaesitin sen tätini kanssa Jyväskylän yliopiston juhlasalissa.

Paikallinen kuoro oli järjestänyt sinne Jaakko Linjaman 70-vuotispäivän sävellyskonsertin vuonna 1978. Jaakko oli seudulla varsin arvostettu säveltäjä, joka kansakoulun opettajan työnsä ohella toimi Muuramen kanttorina ja Jyväskylän Konservatorion teorianopettajana. Tämän ohella hän opiskeli sävellystä Aarre Merikannon johdolla.

Muistan hämmennykseni, kun sain kantaesityksen jälkeen kukkia ja Jaakon kirjoittaman kiitoskortin, mutta ukkia itseään ei konsertissa ollut. Olin ujo enkä kysellyt asiasta. Ehkä ajattelin ukin sairastuneen. Konsertin sävellyksistä muistan Saara-sarjan sellisti Heikki Rautasalon intensiivisenä tulkintana sekä lopuksi kuoron esittämän Olympiahymnin.

Vasta aikuisena sain tietää, mitä oli tapahtunut. Lestadiolaiset uskonveljet olivat kieltäneet Jaakkoa olemasta läsnä konsertissa. Suhteellisen pian sävellyskonsertin jälkeen Jaakko sairastui vakavasti eikä kyennyt enää säveltämään, ei edes puhumaan.

”Hyvät Jumalan lapset — ja muut omaiset”

Esitin Preludin muutamaa vuotta myöhemmin urkujen säestyksellä ukin hautajaisissa Muuramen kirkossa. Olin silloin aloitteleva sävellyksen opiskelija.

Vanhoillislestadiolaisuuden rooli oli ja on yhä suvussani tärkeä. Minulle se on ilmennyt lähinnä vaikenemisena. Ukilla oli kaiketi huomattavakin asema herätysliikkeessä, johon hän oli pitkään kuulunut.

Hautajaisiin olikin saapunut liikkeen johdon edustaja. Muistotilaisuudessa puhuessaan tämä kiitteli isoisääni siitä, että Jaakko oli ajoissa tajunnut, ettei Jumalan lapsen ole lupa säveltää oopperaa ja polttanut 1960-luvulla keskeneräisen, jo pitkälle edenneen oopperansa.

Hautajaisissa aloin tajuta, että lestadiolaiset olivat pakottaneet Jaakon hävittämään oopperan, johon 1950–60-luvuilla oli investoitu varsin huomattavat määrät aikaa ja vaivaa, sekä eri teitä hankittua rahoitusta.

Oopperan polttamisesta kuulin tosiaankin ensi kertaa lestadiolaissaarnaajan suusta, hautajaisten muistopuheessa, joka alkoi sanoilla: ”Hyvät Jumalan lapset — ja muut omaiset.”

Alkajaisiksi hän nöyryytti saattoväkeä rauhanyhdistysläisten poissulkevalla seurakuntaopilla. Sitten hän kertoi, millä tavalla Jumalan lapset olivat nöyryyttäneet vainajaa tässä oopperaa koskevassa asiassa. Sitä hän ei sentään maininnut, miten säveltäjän jääminen kotiin sävellyskonsertista oli nöyryyttänyt jyväskyläläisiä.

Minulla on hyvä omatunto kirkko-oopperastani

Kymmeniä vuosia myöhemmin minulle tuli tilaisuus säveltää ooppera Lars Levi Laestadiuksesta. Keskustelimme viime kesänä näistä taustoista esittäjien kanssa iltapalalla Lohtajan Ohtakarilla.

Keskusteluissa nousi esiin selkeä tarve. Musiikkitieteen parissa olisi jo aika alkaa tutkia lestadiolaisten musiikkisuhdetta. Hyvänä esikuvana on jo käynnistynyt sosiologinen tutkimustyö, joka koskee lasten seksuaalista hyväksikäyttöä liikkeen piirissä.

Ukkini oopperaprojektin kariutumiseen vaikutti eniten 1960-luvulla alkanut lestadiolaisen uskonkäsityksen kaventuminen. Samalla epäonnistumisessa oli arkisiakin osatekijöitä, kuten reilusti yli 50-tuntiset työviikot opetustöissä ja vastuu suurperheestä. Ongelmia tutkittaessa on hyvä pitää mielessä myös ajan yleinen tausta.

Autenttisten lähteiden saaminen käsiinsä on tässä kohtaa tutkijalle iso haaste, johon myös Pauliina Rauhala viittaa tuoreessa romaanissaan.

Minulla on hyvä omatunto kirkko-oopperastani Kolme kirjettä Laestadiukselle. Hengellisen väkivallan ympärillä on paljon pelkoa, häpeää ja vaikenemista. Puhumattomuus kuitenkin vain pahentaa tilannetta ja johtaa niin kutsuttuun taakkasiirtymään.

Vaietut rikokset eivät katoa. Ne siirtyvät taakoittamaan seuraavien sukupolvien elämää, pesiytyvät ihon alle ja pahimmillaan rumentavat itsemurhatilastoja.

Onko oikein käyttää Jumalan nimeä ooppera-alan ammattilaisen mitätöimiseen?

Minusta tuntui vapauttavalta antaa oopperassani ääni esimerkiksi sille surulle, jota nujertamisen kohteeksi joutunut oopperalaulaja kantaa sisällään. Työryhmämme rikkoi hiljaisuutta hyvinkin konkreettisesti, mikä oli korjaava kokemus myös minulle, oopperan polttajan pojanpojalle.

Vanhoillislestadiolaisen liikkeen piirissä ooppera on vahva tabu. Olen oppinut kantapäänkin kautta, miten vähän tarttumapintaa tähän taiteen lajiin lestadiolaisella voikaan olla, sekä nykyisellä että entisellä.

Kaikesta huolimatta minulla on unelma. Kunpa edes yksi lestadiolainen kuuntelisi oopperastani edes sen ensimmäisen kirjeen ja kuunnellessaan havahtuisi kysymään, onko oikein käyttää Jumalan nimeä ooppera-alan ammattilaisen mitätöimiseen? Eikö se ole silkkaa toisen käskyn rikkomista?

Onko uskonnonvapaus käypä perustelu?

Esittämäni kritiikki voi tietenkin saada vanhoillislestadiolaiset puhumaan uskonnonvapaudesta ja jopa kansanryhmää vastaan kiihottamisesta.

Mutta onko uskonnonvapaus käypä perustelu sille, että taiteilija pakotetaan pysymään kotonaan, kun hänen työstään vaikuttuneet kanssaihmiset järjestävät hänelle 70-vuotisjuhlakonsertin? Tai tuhoamaan pääteoksensa, oopperan kristinuskon tulosta Suomeen? Kaipaan tällaisten kysymysten äärellä aitoa dialogia ja tutkimusta, loputtoman mykän vihanpidon sijaan.

Mitä viime kesän suviseuroissa SRK:n johtajat sanoivat musiikista, siinä Horisontin haastattelussa?

”Kyllä klassista musiikkia saa opiskella. Kevyttä ei saa.” Siinä kaikki.

Ainakin pari tarkentavaa kysymystä olisi tarvittu, tähän tapaan:

Tiedämme, että lestadiolaisen muusikon on lupa laulaa, soittaa urkuja tai johtaa kuoroa kirkossa, jos tilaisuus on pääsymaksuton. Musiikkielämä voi kuitenkin olla myös esimerkiksi oopperan säveltämistä ja esittämistä. Mitä ajattelette esimerkiksi siitä, että ooppera Viimeiset Kiusaukset on saanut niin paljon esityksiä 40 vuoden aikana?

Vastauksestanne voi päätellä, että kun urkuri soittaa jumalanpalveluksessa Bachin urkukoraalia Jesu meine Freude, hän todella soittaa Jeesukselle. Mutta miten suhtaudutte siihen, jos Mahalia Jackson samaisessa kirkossa laulaa gospelkonsertissa negro spirituaalia Nobody knows… but Jesus?

Kirjoittaja on espoolainen, Jyväskylässä syntynyt säveltäjä.

Kuva: Päivi Karjalainen

• Kolme kirjettä Laestadiukselle on kuunneltavissa Yle Areenassa helmikuun puoliväliin asti.

Lue myös:

Herätysliikejohtaja Laestadius saa uutuusoopperassa kirjeitä nykyajasta – pääosassa Esa Ruuttunen

Essee Johannes-passion äärellä: Kun hulluus näytetään alastomana, putoavat valheilta naamiot

***


Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.


Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.

Edellinen artikkeliSley tyrmistyi Maata Näkyvissä -linjauksesta – ”Päätös messun lopettamisesta tuntuu pahalta unelta”
Seuraava artikkeliTutkimuskeskus: Suomessa ikä ei vaikuta uskonnollisuuteen vaan siihen, kuuluuko uskonnolliseen yhteisöön

Ei näytettäviä viestejä