Aasialaisten uskontojen vihreyden korostaminen osoittaa huolestuttavaa asiantuntemattomuutta niiden asenteesta ympäristöön, kirjoittaa Veli-Matti Kärkkäinen.
***
Yhdysvaltojen vetäytymistä Pariisin ilmastosopimuksesta tervehdittiin hyvin tyytyväisinä amerikkalaisten äärikonservatiivisten kristittyjen leirissä. Ympäristönsuojelun laiminlyömistä perusteltiin sillä, että luomiskertomus oikeuttaa ja valtuuttaa ”hallitsemaan” maapalloa ja että pian lähestyvän maailmanlopun valossa on turha investoida katoavaan maailmaan.
Vaikkakaan yllä esitetty fundamentalistinen ympäristökielteisyys ei edusta kristillisten kirkkojen valtavirtaa, uskonnollisten yhteisöjen olisi syytä ottaa ympäristömme kohtalo vakavan teologisen pohdinnan kohteeksi. Uskonnollisilla asenteilla on korvaamattoman suuri merkitys elämäntapaamme ja vastuuseemme maailmasta.
Erityisen kiireelliseksi teologisen pohdiskelun tekee se, että – amerikkalais-juutalaisen astrobiologi David Grinspoonin tuoretta kirjannimeä siteeraten – maapallomme elämä on nyt ihmisen käsissä (Earth in Human Hands). Ensimmäistä kertaa kosmoksemme pitkässä historiassa yhdellä luomakunnan jäsenyhteisöllä on resurssit tuhota itsensä ja tulevaisuutensa väärällä elämäntavallaan.
***
Viimeisten vuosikymmenien aikana on esitettykin terävää kritiikkiä erityisesti juutalais-kristillistä perinnettä vastaan ja syytetty sitä osaltaan ympäristön huonosta tilasta. Kriitikot ovat vedonneet yllämainittujen fundamentalistien perusteiden lisäksi muun muassa siihen, että Raamatun uskossa luonto ja ihminen erotetaan radikaalisti toisistaan, koska ihmisen ajatellaan olevan Jumalan kuva. Samoin on valitettu, että kristinusko keskittyy vain tuonpuoleisiin ja hengellisiin ja siten jättää huomiotta arkipäivän tarpeet.
Samaiset kriitikot tekevät mielellään yksinkertaistetun vertailun juutalais-kristillisen ja aasialaisen perinteen välillä. Väitetään, että hindulaisuudessa ja buddhalaisuudessa edistetään harmoniaa luonnon ja ihmisen välillä ja että noissa uskonnoissa etsitään luontaisesti ”vihreitä” arvoja ja elämäntapaa.
Mitä tästä kritiikistä on sanottava? Yhtäältä on selvää, että uskonnoilla on oma osuutensa luonnon tasapainon ja hyvinvoinnin pelottavassa horjuttamisessa. Uskonnollisilla yhteisöillä on totisesti syytä itsetutkisteluun ja parannuksentekoon.
Toisaalta kritiikki on yksipuolista – voisi ehkäpä sanoa puolueellista – sillä se unohtaa, että sekulaari ateismi ei ole luonnonsuojelun suhteen pystynyt yhtään parempaan tulokseen. Vai mitä on ajateltava vaikkapa entisen Neuvostoliiton ja Kiinan järkyttävästä ekologisesta tilasta?
Jos uskonnottomuus olisi avain vihreään elämäntapaan, ateistinen kommunismi olisi näyttänyt meille tien jo kauan sitten.
***
Aasialaisten uskontojen vihreyden korostaminen osoittaa huolestuttavaa asiantuntemattomuutta niiden asenteesta ympäristöön. Ajattelepa vaikkapa Intiaa, missä ylivoimaisesti suurin määrä hinduja asustaa. Sen luonnontila on katastrofaalinen.
Hindulaisuus nimittäin on ylettömän tuonpuoleinen uskonto eikä sillä ei ole resursseja rakentaa koko ihmiskuntaa koskevaa vihreää tulevaisuutta. Se tähtää yksilöihmisen vapautumiseen tämänpuoleiseen, ”epätodelliseen” todellisuuteen kuuluvasta olotilasta, tavoitteenaan sulautuminen kosmiseen vapautukseen. Siinä kaikki fyysinen ja maallinen jää taakse, vain henkisyys on ikuista.
Edes puoli-ateistinen alkuperäinen buddhalaisuus, jonka päähuomiona pitäisi olla eettinen pyrkimys, ei ole juuri sen enempää kiinnostunut ympäristöstä. Sen loppupäämäärä on yksilöihmisen vapautuminen, ei ainoastaan tästä ajasta, vaan jopa harhaisesta persoonalliseen minuuteen sitoutumisesta.
***
Entäpä jos ympäristönsuojelun valo ei tulekaan idästä – eivätkä sekulaarit profeetatkaan taida pystyä paljon parempaan? Voisiko ajatella, että juutalais-kristillisestä perinteestä itsestään löytyisi avaimet vihreän, ekologisesti kestävän elämäntavan rakentamiseen?
Kristillisen teologian mukaan kaikki Jumalan työt ovat trinitaarisia, niin luomistyökin. Isä luo Poikansa kautta Hengen energialla ja elämänvoimalla. Jumala ja luomakunta eivät ole hierarkkisesti vastakkaisia vaan kolmiyhteinen Luoja on läsnä kaikkialla luomakunnassaan sen ylläpitäjänä ja huolehtijana. Henki läpäisee luomakunnan niin syvästi ja kokonaisvaltaisesti, että jokainen luodun henkäyskin on Jumalan hengestä riippuvainen (Ps. 104:29–30). Kuin rakastava äiti tai isä, Luoja pitää huolta ja huolehtii luomastaan.
Myöskään ihminen ja luonto eivät ole vieraita tai vastakkaisia toisilleen. Jumalankuvaksi luotua miestä ja naista ei ole tarkoitettu eroteltavaksi muusta luomakunnasta. Pitkässä evoluutioketjussa ihminen on elimellisesti sidottu muuhun luotuun todellisuuteen ja viime kädessä alkuräjähdystä seuraavaan miljardeja vuosia kestäneeseen tähtien kehityksen, joka tuotti elämänmahdollisuuden planeetallamme. Ilman luontoa ei olisi meitäkään.
Jumalankuvaksi luotua ihmiskuntaa ei ole asetettu itsekkään despootin hallinta-asemaan suhteessa luomakuntaan vaan vastuulliseen Luojan avustamistehtävään. Eksegeetit ovat jo kauan sitten huomauttaneet siitä, että luomiskertomuksen mandaatti ”ottaa valtaansa” voi tarkoittaa myös hellävaraista huolenpitoa. Meidän on tehtävä tili Luojallemme toiminnastamme.
***
Kuten Luther opetti, perimmäinen syy maailman luomiseen on Jumalan ylitsevuotava rakkaus. Se on lahja. Raamatun ensimmäisen luomiskertomuksen toistama hyväksijulistaminen on osoitus Jumalan luomistyön arvosta ja kauneudesta. Itse asiassa, luomakunnalla on kristillisessä maailmankäsityksessä pysyvä arvo. Kun Jumala toivomme mukaan luo uuden taivaan ja uuden maan, se ei merkitse luomakunnan mitätöimistä vaan sen uudistamista ja täydellistämistä.
Juutalaiskristillinen ruumiillisen ylösnousemuksen toivo viittaa siihen, että tämän ja tulevan maailmanajan välillä on jonkinlainen jatkuvuus. Eihän minkäänlainen ruumiillinen elämä ole mahdollista pelkästään ”henkisessä” ympäristössä. Tämä on radikaalisti aasialaisista uskonnoista eroava visio.
Kristillisen uskomme mukaan eskatologinen täyttymys ei ulotu ainoastaan koko ihmiskuntaan vaan käsittää myös muut eliöt ja luodun todellisuuden. Eskatologinen odotus Jumalan rakastavan ja oikeudenmukaisen valtakunnan esiinmurtautumisesta ei siis ohjaa tämänpäiväisten velvollisuuksien laiminlyömiseen vaan toivorikkaaseen panostamiseen kaikkeen hyvään ja oikeaan.
Luomakunnan ja lähimmäisten eteen tehty hyvä työ kantaa pysyvää hedelmää.
Kirjoittaja on Kaliforniassa sijaitsevan Fullerin teologisen seminaarin professori.
Kuva: Päivi Karjalainen