Adventti merkitsee odotusta ja kohti seimeä katsomista. Sen miettimistä, kuka tai mikä minä olen tänä vuonna seimen äärellä.
Samaistunko vastasyntynyttä vauvaa pitelevään Mariaan vai hämmentävällä tavalla isäksi tulleeseen Joosefiin?
Olenko yksi paimenista, joka rientää kedolta katsomaan Vapahtajaa, itse Kristusta? Olenko se lammas, joka jäi yksin kedolle ilman paimenta? Vai olenko majatalon isäntä, jolla bisnes sujuu hyvin? Vai Herran enkeli, joka sanoo: Älkää pelätkö?
Taidan sittenkin olla aasi, suurikorvainen, mutta kovaääninen.
Evankeliumeissa, romaaneissa, elokuvissa ja taideteoksissa kuvataan seimeä eri tavoin. Vain vastasyntynyt Vapahtaja pysyy samana.
Michel Tournierin kirja Kolmen kuninkaan kumarrus kertoo Betlehemin tapahtumista eri näkökulmista, myös aasin kertomana.
Aasin muistoihin kuuluu parvina lentäviä enkeleitä ja pyrstötähden häikäisevää loimua sekä pistaasimetsiköstä nousevaa riemua, joka sekoittuu pöllöjen pehmeään ylistykseen. Sitten tallissa kuuluu vastasyntyneen hento parkaisu.
Aasin mielestä kolmen kuninkaan meluisa seurue häiritsee kuitenkin seimen rauhaa. Aasi ihmettelee, miksi rikkaiden täytyy aina sekaantua kaikkeen.
Kuninkaiden seurueen mukana seimen äärelle saapuvat Niilin haukat, arabianvinttikoirat, vihreät papukaijat, pyhät hevoset, kaukaisen etelän kamelit. Aasi toteaa lakonisesti, että vain norsut puuttuvat.
Tapahtumista syrjään jäävällä aasilla on perusinhimillinen toive: huomatkaa minutkin. Minä olin täällä jo ennen teitä.
Mutta tässä Michel Tournierin Betlehem-kertomuksessa aasi on myös saanut kuulla, että jonakin palmusunnuntaina sen lajitoveri on saava suuren tehtävän.
Silloin itse Vapahtaja nousee aasintamman selkään ja ratsastaa Jerusalemiin. ”Näin siis joku oli ajatellut meitä aasejakin, joku oli vaivautunut miettimään meidän nykyisiä kärsimyksiämme ja tulevia ilojamme.”
Me ihmiset tulemme seimen luo erilaisista tilanteista ja vaiheista. Aaseina tai kuninkaina, kaikkia meitä odotetaan.
Vain vastasyntynyt Vapahtaja pysyy samana. Lähtekäämme siis matkalle kohti seimeä.
Askelen pääkirjoitus 12/2018
Kuva: Olli Seppälä